Anarkismi http://anttiolavisalonen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/taxonomy/term/132921/all Sat, 27 Oct 2018 09:09:51 +0300 fi Anarkiakin on parempi kuin huono demokratia http://pasisillanp.puheenvuoro.uusisuomi.fi/263208-anarkiakin-on-parempi-kuin-huono-demokratia <p>Viimeaikaiset poliitiset kiistat ovat saaneet miettimään, voisiko anarkismi olla ratkaisu demokratian ongelmiin? Tai voisiko sieltä ainakin tuoda jotakin nykyiseen kompuroivaan poliittiseen järjestelmäämme?</p><p>Independent diplomat -järjestön perustaja ja entinen Iso-Britannian diplomaatti Carne Ross, haluaa osoittaa, että anarkiakin voi olla toimiva yhteiskuntamalli, ainakin jos sitä vertaa edustukselliseen demokratiaan. Jos joku sattui tällä viikolla katsomaan hänen dokumenttinsa Diplomaatista anarkistiksi YLE:ltä, niin siinä kerrottiin kahdesta esimerkistä. Barcelonassa 1930 -luvulla 10 kuukautta kestäneestä anarkistisesta yhteiskunnasta ja Syyrian Rojavassa toimivasta anarkismista tällä hetkellä.</p><p>Ross pyrkii todistamaan, että anarkismi on toimiva yhteiskuntamalli, koska se lähtee täydellisen tasa-arvon periaatteesta. Barcelonan kokeilu kaatui Espanjan sisällissodan syövereissä. Osatekijänä oli myös sen politisoituminen. Syyriassa taas Rojava on tällä hetkellä Rossin mukaan muita rauhallisempi alue.&nbsp;</p><p>Nykyinen demokraattinen järjestelmä kärsii siitä, että hieman valtiosta ja katsojasta riippuen, valta on joko rikkailla (USA) tai ay -liikkeellä (jos tämän kuluneen viikon tapahtumista saa heittää kevennyksen). Yhtä kaikki, edustuksellisessa demokraattisessa järjestelmässä näyttää olevan vikoja, jotka ilman kunnollista korjaamista tekevät järjestelmän huonosti toimivaksi.</p><p>Anarkismi on monen älykön suosima malli. Mutta samalla siinä on näin äkkiä ajateltuna vasemmistolainen vire, joka tekee koko ajatuksen anarkismista luotaan työntäväksi suurelle osalle ihmisistä.</p><p>Mutta itse anarkismin ytimeen, eli sen ajatukseen tasa-arvosta. Ihmisen evoluutiossa se vaihe, kun me siirryimme metsästyksestä viljelyyn, oli ratkaisevaa ihmisen kokemalle tasa-arvolle. Viljellessä ihmisille tuli ensimmäistä kertaa tilanne, että ei eletty enää puhtaasti kädestä suuhun, vaan jotakin jäi myös yli. Joissakin yhteyksissä on väitetty, että juuri tuossa kohdassa alkoi ihmisten epätasa-arvo, koska joillekin jäi enemmän kuin muille.&nbsp;</p><p>Nykyisin me pidämme ihan normaalina ajatuksena, että me olemme epätasa-arvoisia.&nbsp;</p><p>Epätasa-arvo on meille niin luonnolilnen asia, että mielummin lisäämme sitä kuin vähennämme. Poliittisissa ratkaisuissakin lähdetään yhä useammin siitä, että yhteisen hyvän saamiseksi, joidenkin pitää rikastua entistä enemmän ja toisten kuuluu saada suhteessa entistä vähemmän. Tällä on merkityksensä myös maapallon kestokyvyn kannalta. Kun ihmisellä on kaikki mitä hän tarvitsee, niin mitä sellaista hän tarvitsee lisää, joka ei samalla heikennä maapallon kantokykyä merkittävästi. (Mutta nyt menin hieman harhapolulle).</p><p>Haluan enemmänkin kysyä, voisiko vahvempi kansalaisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon (kuten esimerkiksi Sveitsissä), johtaa sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta parempiin päätöksiin? Tällä hetkellä kun tuntuu siltä, että ilma on sakeanaan muutamien yksilöiden valtapyrkimyksiä verhottuna järjestöjen, yhdistysten tai muiden organisaatioiden kaapuun.&nbsp;</p><p>Millä tavoin meidän pitää keskustella politiikan teosta esimerkiksi tulevissa eduskuntavaaleissa? Yhä enemmän minusta tuntuu siltä, että vaatimukset ilmasto- tai maahanmuuttoagendasta hämäävät meitä väärään keskusteluun. Sen sijaan, että päättäisimme tiukan agendan, pitäisi päättää siitä, miten asioita kehitetään.</p><p>Yritysmaailmasta kun tulen, voin kertoa, että siellä anarkismi on yhä useamman yrityksen johtamisen ytimessä.&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Viimeaikaiset poliitiset kiistat ovat saaneet miettimään, voisiko anarkismi olla ratkaisu demokratian ongelmiin? Tai voisiko sieltä ainakin tuoda jotakin nykyiseen kompuroivaan poliittiseen järjestelmäämme?

Independent diplomat -järjestön perustaja ja entinen Iso-Britannian diplomaatti Carne Ross, haluaa osoittaa, että anarkiakin voi olla toimiva yhteiskuntamalli, ainakin jos sitä vertaa edustukselliseen demokratiaan. Jos joku sattui tällä viikolla katsomaan hänen dokumenttinsa Diplomaatista anarkistiksi YLE:ltä, niin siinä kerrottiin kahdesta esimerkistä. Barcelonassa 1930 -luvulla 10 kuukautta kestäneestä anarkistisesta yhteiskunnasta ja Syyrian Rojavassa toimivasta anarkismista tällä hetkellä.

Ross pyrkii todistamaan, että anarkismi on toimiva yhteiskuntamalli, koska se lähtee täydellisen tasa-arvon periaatteesta. Barcelonan kokeilu kaatui Espanjan sisällissodan syövereissä. Osatekijänä oli myös sen politisoituminen. Syyriassa taas Rojava on tällä hetkellä Rossin mukaan muita rauhallisempi alue. 

Nykyinen demokraattinen järjestelmä kärsii siitä, että hieman valtiosta ja katsojasta riippuen, valta on joko rikkailla (USA) tai ay -liikkeellä (jos tämän kuluneen viikon tapahtumista saa heittää kevennyksen). Yhtä kaikki, edustuksellisessa demokraattisessa järjestelmässä näyttää olevan vikoja, jotka ilman kunnollista korjaamista tekevät järjestelmän huonosti toimivaksi.

Anarkismi on monen älykön suosima malli. Mutta samalla siinä on näin äkkiä ajateltuna vasemmistolainen vire, joka tekee koko ajatuksen anarkismista luotaan työntäväksi suurelle osalle ihmisistä.

Mutta itse anarkismin ytimeen, eli sen ajatukseen tasa-arvosta. Ihmisen evoluutiossa se vaihe, kun me siirryimme metsästyksestä viljelyyn, oli ratkaisevaa ihmisen kokemalle tasa-arvolle. Viljellessä ihmisille tuli ensimmäistä kertaa tilanne, että ei eletty enää puhtaasti kädestä suuhun, vaan jotakin jäi myös yli. Joissakin yhteyksissä on väitetty, että juuri tuossa kohdassa alkoi ihmisten epätasa-arvo, koska joillekin jäi enemmän kuin muille. 

Nykyisin me pidämme ihan normaalina ajatuksena, että me olemme epätasa-arvoisia. 

Epätasa-arvo on meille niin luonnolilnen asia, että mielummin lisäämme sitä kuin vähennämme. Poliittisissa ratkaisuissakin lähdetään yhä useammin siitä, että yhteisen hyvän saamiseksi, joidenkin pitää rikastua entistä enemmän ja toisten kuuluu saada suhteessa entistä vähemmän. Tällä on merkityksensä myös maapallon kestokyvyn kannalta. Kun ihmisellä on kaikki mitä hän tarvitsee, niin mitä sellaista hän tarvitsee lisää, joka ei samalla heikennä maapallon kantokykyä merkittävästi. (Mutta nyt menin hieman harhapolulle).

Haluan enemmänkin kysyä, voisiko vahvempi kansalaisten osallistuminen poliittiseen päätöksentekoon (kuten esimerkiksi Sveitsissä), johtaa sekä yhteiskunnan että yksilön kannalta parempiin päätöksiin? Tällä hetkellä kun tuntuu siltä, että ilma on sakeanaan muutamien yksilöiden valtapyrkimyksiä verhottuna järjestöjen, yhdistysten tai muiden organisaatioiden kaapuun. 

Millä tavoin meidän pitää keskustella politiikan teosta esimerkiksi tulevissa eduskuntavaaleissa? Yhä enemmän minusta tuntuu siltä, että vaatimukset ilmasto- tai maahanmuuttoagendasta hämäävät meitä väärään keskusteluun. Sen sijaan, että päättäisimme tiukan agendan, pitäisi päättää siitä, miten asioita kehitetään.

Yritysmaailmasta kun tulen, voin kertoa, että siellä anarkismi on yhä useamman yrityksen johtamisen ytimessä. 

]]>
8 http://pasisillanp.puheenvuoro.uusisuomi.fi/263208-anarkiakin-on-parempi-kuin-huono-demokratia#comments Anarkismi Avoin demokratia Politiikka Sat, 27 Oct 2018 06:09:51 +0000 Pasi Sillanpää http://pasisillanp.puheenvuoro.uusisuomi.fi/263208-anarkiakin-on-parempi-kuin-huono-demokratia
Poimintoja Suomen sosiaalifoorumin ohjelmasta http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254018-poimintoja-suomen-sosiaalifoorumin-ohjelmasta <p>Ensi viikolla Helsingissä järjestetään jälleen Suomen sosiaalifoorumi. Viime vuosina Sosiaalifoorumi on tuntunut jotenkin väsyneeltä, ilman intoa ja uusia ideoita.&nbsp; Mutta tänä vuonna vaikutelmani on, että mielenkiintoista ohjelmaa on niin paljon että puolet jää väliin. Tietysti voi olla, että sosiaalifoorumi on entisellään ja olen vain itse muuttunut väsähtäneeksi demarisedäksi, ja olen kohta olen jonkinlainen Erkki Tuomiojan luuseriversio.&nbsp;</p><p>Joka tapauksessa tässä on omat poimintani ohjelmasta. &rdquo;Anarkistiset talousjärjestelmät&rdquo; jää tosin minulta väliin, koska olen samaan aikaan itse puhumassa Ukrainan tilanteesta. Sunnuntaina olen puhumassa toisessa osatapahtumassa aiheesta &rdquo;fasismin nousu&rdquo;. Aion siellä varmasti polemisoida tapahtuman otsikkoa, koska mielestäni fasismi ei ole sopiva kattotermi kuvaamaan Venäjän ja Ukrainan ongelmia. Venäjällä fasistinen liike on&nbsp; kriisissä, mutta samaan aikaan maa on luisumassa yhä autoritaarisempaan parlamentarismiin. Ylipäätänsä kaiken autoritarismin kutsuminen fasismiksi on fasismi-termin inflaatiota, mikä on samantapainen ongelma, kun <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253928-kansanmurhan-kasitteen-inflaatio">kaikkien sotarikosten tai syrjinnän </a><a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253928-kansanmurhan-kasitteen-inflaatio">kutsuminen kansanmurhaksi.</a></p><p>Puhujista Andrej Grubacic on pitkän linjan anarkisti, joka ei ole tainnut koskaan aikaisemmin vierailla Suomessa. Häntä voi kuunnella lauantaina klo 16:00.</p><p>Koko ohjelma löytyy täältä: <a href="https://sosiaalifoorumi.fi/ohjelma-2018/">https://sosiaalifoorumi.fi/ohjelma-2018/</a></p><p><strong>Anarkistiset talousjärjestelmät</strong></p><p>21.4. kello 14:00&ndash;15:30 luokka B1 (pohjakerros)</p><p>Miten anarkistinen talousjärjestelmä toimisi? Miksi on korkea aika haastaa keskusjohtoisuus ja varakkaimpien saneluvalta talousjärjestelmän tasolla? Mitä talouskokeiluja ja toimintatapoja on jo käynnissä?</p><p>Osallisuustalouden asiantuntijajärjestön Parecon Finlandin perustajat ja äskettäin julkaistun &rdquo;Hyvinvointivaltion vastaisku&rdquo; teoksen kirjoittajat Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen johdattavat anarkististen talousjärjestelmien maailmaan.</p><p>Tapahtuma facebookissa: <a href="https://www.facebook.com/events/805227946330965/">https://www.facebook.com/events/805227946330965/</a></p><p>Järjestäjät:</p><p>Helsingin yliopiston Attac ry<br />Parecon Finland</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Ukraine &ndash; four years after Maidan</strong></p><p>21.4. kello 14:00&ndash;15:30 luokka 33B (3. krs)</p><p>Antti Rautiainen and Oksana Tshelysheva analize the current political situation in Ukraine and possible prospects for the future.</p><p>Organized by:</p><p>Suomen Rauhanpuolustajat ry, <a href="http://www.rauhanpuolustajat.org" title="www.rauhanpuolustajat.org">www.rauhanpuolustajat.org</a></p><p>Tapahtuma Facebookissa: <a href="https://www.facebook.com/events/184983012136965/">https://www.facebook.com/events/184983012136965/</a></p><p>&nbsp;</p><p><strong>Libertarian socialist imagination in global struggles</strong></p><p>21.4. kello 16:00&ndash;17:30 Jumppasali (pohjakerros)</p><p>A conversation on global and cosmopolitan aspects of libertarian socialist ideas. Andrej Grubacic, anarchist professor from Yugoslavia and San Francisco, will participate in the conversation. Teivo Teivainen will briefly explain why this is important.</p><p>Andrej Grubacic will also refer to his new book that gives voice to three communities living at the edges of capitalism: Cossacks on the Don River in Russia; Zapatistas in Chiapas, Mexico; and prisoners in long-term isolation since the 1970s.</p><p>The conversation will take place mostly in English.</p><p>Organized by:</p><p>Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan tutkimus</p><p>Network Institute for Global Democratization, NIGD</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Muuttuva äärioikeisto ja antifasismi</strong></p><p>&nbsp;</p><p>22.4. kello 11:00&ndash;12:30 luokka 13 (1. krs)</p><p>Viime vuosina Euroopassa on nähty erilaisten fasististen ja äärioikeistolaisten liikkeiden kasvua. Jotkut liikkeistä ovat pyrkineet uudistamaan imagoaan ja osa on jatkanut historiasta lainatuilla iskulauseilla ja organisaatiomalleilla. Osa liikkeistä haluaa näyttää salonkikelpoisilta, kun taas osa vaalii ympärilleen muodostunutta pelon ja terrorin ilmapiiriä. Tapahtumassa käydään keskustelua aina Pohjoismaisesta Vastarintaliikkeestä Perussuomalaisiin ja pohditaan esimerkkejä Suomesta ja muualta.</p><p>A-ryhmä ja Varis Helsinki kutsuvat paikalle kuuntelemaan ja keskustelemaan siitä siitä mitä yhteistä on erilaisilla äärioikeistolaisilla ja fasistisilla liikkeillä? Miten ne eroavat toisistaan? Miten liikkeiden ja yhteiskunnan tulisi reagoida? Miltä näyttää tulevien vuosien antifasismi?</p><p>Tapahtuma facebookissa: <a href="https://www.facebook.com/events/1823634034365536/">https://www.facebook.com/events/1823634034365536/</a></p><p>Järjestäjät:</p><p>A-ryhmä</p><p>Varis Helsinki</p><p>&nbsp;</p><p><strong>Rise of Fascism</strong></p><p>22.4. kello 13:00&ndash;14:30 luokka 35 (3. krs)</p><p>Case studies from Israel, Turkey, Ukraine and Russia. Modern fascism in different cultural and political environments. Speakers Syksy Räsänen, Antti Rautiainen, Oksana Tshelysheva and Halil Gürhanli.</p><p>Organized by:</p><p>Icahd Finland ry</p><p>Suomen Rauhanpuolustajat ry</p><p>&nbsp;</p><p>Tapahtuma Facebookissa: <a href="https://www.facebook.com/events/234791393935026/">https://www.facebook.com/events/234791393935026/</a></p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Ensi viikolla Helsingissä järjestetään jälleen Suomen sosiaalifoorumi. Viime vuosina Sosiaalifoorumi on tuntunut jotenkin väsyneeltä, ilman intoa ja uusia ideoita.  Mutta tänä vuonna vaikutelmani on, että mielenkiintoista ohjelmaa on niin paljon että puolet jää väliin. Tietysti voi olla, että sosiaalifoorumi on entisellään ja olen vain itse muuttunut väsähtäneeksi demarisedäksi, ja olen kohta olen jonkinlainen Erkki Tuomiojan luuseriversio. 

Joka tapauksessa tässä on omat poimintani ohjelmasta. ”Anarkistiset talousjärjestelmät” jää tosin minulta väliin, koska olen samaan aikaan itse puhumassa Ukrainan tilanteesta. Sunnuntaina olen puhumassa toisessa osatapahtumassa aiheesta ”fasismin nousu”. Aion siellä varmasti polemisoida tapahtuman otsikkoa, koska mielestäni fasismi ei ole sopiva kattotermi kuvaamaan Venäjän ja Ukrainan ongelmia. Venäjällä fasistinen liike on  kriisissä, mutta samaan aikaan maa on luisumassa yhä autoritaarisempaan parlamentarismiin. Ylipäätänsä kaiken autoritarismin kutsuminen fasismiksi on fasismi-termin inflaatiota, mikä on samantapainen ongelma, kun kaikkien sotarikosten tai syrjinnän kutsuminen kansanmurhaksi.

Puhujista Andrej Grubacic on pitkän linjan anarkisti, joka ei ole tainnut koskaan aikaisemmin vierailla Suomessa. Häntä voi kuunnella lauantaina klo 16:00.

Koko ohjelma löytyy täältä: https://sosiaalifoorumi.fi/ohjelma-2018/

Anarkistiset talousjärjestelmät

21.4. kello 14:00–15:30 luokka B1 (pohjakerros)

Miten anarkistinen talousjärjestelmä toimisi? Miksi on korkea aika haastaa keskusjohtoisuus ja varakkaimpien saneluvalta talousjärjestelmän tasolla? Mitä talouskokeiluja ja toimintatapoja on jo käynnissä?

Osallisuustalouden asiantuntijajärjestön Parecon Finlandin perustajat ja äskettäin julkaistun ”Hyvinvointivaltion vastaisku” teoksen kirjoittajat Antti Jauhiainen ja Joona-Hermanni Mäkinen johdattavat anarkististen talousjärjestelmien maailmaan.

Tapahtuma facebookissa: https://www.facebook.com/events/805227946330965/

Järjestäjät:

Helsingin yliopiston Attac ry
Parecon Finland

 

Ukraine – four years after Maidan

21.4. kello 14:00–15:30 luokka 33B (3. krs)

Antti Rautiainen and Oksana Tshelysheva analize the current political situation in Ukraine and possible prospects for the future.

Organized by:

Suomen Rauhanpuolustajat ry, www.rauhanpuolustajat.org

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/184983012136965/

 

Libertarian socialist imagination in global struggles

21.4. kello 16:00–17:30 Jumppasali (pohjakerros)

A conversation on global and cosmopolitan aspects of libertarian socialist ideas. Andrej Grubacic, anarchist professor from Yugoslavia and San Francisco, will participate in the conversation. Teivo Teivainen will briefly explain why this is important.

Andrej Grubacic will also refer to his new book that gives voice to three communities living at the edges of capitalism: Cossacks on the Don River in Russia; Zapatistas in Chiapas, Mexico; and prisoners in long-term isolation since the 1970s.

The conversation will take place mostly in English.

Organized by:

Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan tutkimus

Network Institute for Global Democratization, NIGD

 

Muuttuva äärioikeisto ja antifasismi

 

22.4. kello 11:00–12:30 luokka 13 (1. krs)

Viime vuosina Euroopassa on nähty erilaisten fasististen ja äärioikeistolaisten liikkeiden kasvua. Jotkut liikkeistä ovat pyrkineet uudistamaan imagoaan ja osa on jatkanut historiasta lainatuilla iskulauseilla ja organisaatiomalleilla. Osa liikkeistä haluaa näyttää salonkikelpoisilta, kun taas osa vaalii ympärilleen muodostunutta pelon ja terrorin ilmapiiriä. Tapahtumassa käydään keskustelua aina Pohjoismaisesta Vastarintaliikkeestä Perussuomalaisiin ja pohditaan esimerkkejä Suomesta ja muualta.

A-ryhmä ja Varis Helsinki kutsuvat paikalle kuuntelemaan ja keskustelemaan siitä siitä mitä yhteistä on erilaisilla äärioikeistolaisilla ja fasistisilla liikkeillä? Miten ne eroavat toisistaan? Miten liikkeiden ja yhteiskunnan tulisi reagoida? Miltä näyttää tulevien vuosien antifasismi?

Tapahtuma facebookissa: https://www.facebook.com/events/1823634034365536/

Järjestäjät:

A-ryhmä

Varis Helsinki

 

Rise of Fascism

22.4. kello 13:00–14:30 luokka 35 (3. krs)

Case studies from Israel, Turkey, Ukraine and Russia. Modern fascism in different cultural and political environments. Speakers Syksy Räsänen, Antti Rautiainen, Oksana Tshelysheva and Halil Gürhanli.

Organized by:

Icahd Finland ry

Suomen Rauhanpuolustajat ry

 

Tapahtuma Facebookissa: https://www.facebook.com/events/234791393935026/

]]>
0 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254018-poimintoja-suomen-sosiaalifoorumin-ohjelmasta#comments Anarkismi Antifasismi Fasismi Sosiaalifoorumi Wed, 18 Apr 2018 14:38:41 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254018-poimintoja-suomen-sosiaalifoorumin-ohjelmasta
Päivystävän anarkistin kuolema http://nikoravattinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253908-paivystavan-anarkistin-kuolema Julkaistu ensin aiemmassa blogissani: <a href="https://ravattinen.wordpress.com/2018/04/16/paivystavan-anarkistin-kuolema/" title="https://ravattinen.wordpress.com/2018/04/16/paivystavan-anarkistin-kuolema/">https://ravattinen.wordpress.com/2018/04/16/paivystavan-anarkistin-kuolema/</a> <br /><br /> Kirjoitus toimii nyt aloituksenani täällä. <br /><br /> Suvi Auvinen, valovoimainen ja mediassa, karkeasti vuosina 2012-2016 anarkismille kasvot antanut kärkevä ja sanavalmis ”Päivystävä anarkisti” on päättänyt hylätä, ehkäpä häneen useimmiten liitetyn ”tittelinsä” ja omalla tavallaan haastaa myös koko anarkistiliikkeen pohtimaan suhdettaan mediaan ja miksei myös itseensä. Selvennykseksi huumorintajuttomille, ”päivystävä anarkisti” oli ironisesti julkisuuteensa suhtautuva konsepti, jolla oli kuitenkin selkeä strategia ja tämän strategian myös hyväksyi ja jakoi monet anarkistiliikkeessä toimivat. Soraääniä oli, kuten Auvinen itse ”eroilmoituksessaan” kirjoittaa ja niitä oli itselleni (erityisesti aluksi) kohtuuttoman suuri ja kritiikiltään perusteeton määrä, jonka kritiikki sai suhteettoman painon erityisesti myöhemmin, kun konsepti oli jo alkanut elämään omaa elämää, ilman useiden kritisoijien kykyä antaa Auviselle arvoa, joka hänelle kuuluu, erityisesti strategikkona ja liikettä eteenpäin vievänä voimana. <br /><br /> Anarkistien eräänlaisena helmasyntinä voidaan pitää Auvisen kirjoituksessa hänelle esitetty vaatimus ”käsitellä ongelmat liikkeen sisäisesti”. Sama vaatimus on esitetty useasti myös itselleni, esimerkiksi muutama vuosi takaperin kirjoittaessani A-ryhmän (suomalainen anarkistiryhmä, jonka jäsen Auvinen myös oli) Sytyke-lehteen anarkistien suhteesta ay-liikkeeseen. Onkin helppo rinnastaa Auviseen kohdistuvassa kritiikissä paljon samaa, kuin kohdalleni osunut kritiikki ”ruotia liikkeen ongelmia julkisesti”. Oma käsitykseni on, että kummassakin tapauksessa kritiikki oli kohtuutonta ja se kohdistui enemmänkin projisoituihin mielikuviin kohteistaan. Auvisen kohdalla, misogyyninen tendenssi on ollut valitettavasti myös toistuvasti läsnä. Liikkeen miespuolisiin jäseniin ei ole mielestäni kohdistettu yhtä kärkevää kritiikkiä ja osan asiattomuuksista, itseni kohdalla, ymmärrän täysin hyvin. En ole koskaan kyennyt antamaan itsestäni tasapainoista, tai välttämättä edes kovin luotettavaa kuvaa, vaikkakin nämä ennakkoluulot yleensä hälvenevät kohdatessani ihmisiä. <br /><br /> Kaiken kaikkiaan tämä kritiikin sisällään pitävä tendenssi on mielestäni äärimmäisen vaarallinen ja erityisesti meidän, jotka taistelevat luokkahteiskunnan tukahduttavaa ja väkivaltaista olemassaoloa vastaan, on kyettävä tuomaan anarkistinen näkökulmamme, myös julkiseen keskusteluun, kaikkine sisäisinä ristiriitoineen ja konflikteineen. Toki kaikkea pitää tarkastella tilannekohtaisesti, mutta, jos liikkeen piirissä ei käydä julkista keskustelua ehkäpä 2010-luvun merkittävimmästä anarkistisesta aloitteesta (julkinen kommentaari, median ”haltuunotto”), pitäisin sitä eräänlaisena häviönä koko liikkeelle, joka ei halua kriittisesti pohtia suuntaansa ja toimintaansa. <br /><br /> Itselleni on selvää, että Auvisen (tai A-ryhmän tovereiden) strategia on onnistunut. Anarkismista tuli valtakunnallisesti ”cool” ja työväenluokan tietoisuuteen anarkismista tulivat vihdoin muutakin, kuin hajotetut ikkunat ja päihtyneet punkkarit. En väitä, etteikö mitään muuta olisi koskaan ollut, tai etteikö yksittäiset haastattelut jne. olisi merkinneet yhtä paljon, mutta vastaavaa tietoista strategiaa ei käsitykseni mukaan ole samoin yritetty, vaikkakin mahdollisuuksia toki aikaisemmin varmastikin oli vähemmän. Erityisesti sosiaalista mediaa edeltävällä ajalla. Henkilökohtaisemmin on lisättävä, että lähdettyäni anarkistisesta toiminnasta vuoden 2006 aikana totaalisesti turhautuneena itseeni, elämääni ja liikkeeseen, minulle oli erittäin merkittävää nähdä Auvinen Ylellä puhumassa anarkismista. En enää muista mistä oli kyse, tai mistä Auvista haastateltiin, mutta itse en uskoisi identifioituvan anarkistiksi ilman tuota hetkeä. <br /><br /> Toinen rinnastus Auvisen ja itseni saamaan kritiikkiin liittyy tietysti insurrektionalistisen suuntauksen tiedostaminen ja kyseenalaistaminen. En itse (tässä varmasti eroamme Auvisen kanssa merkittävästi) erityisemmin perusta äärimmilleen viedystä loogisesta strategioinnista, vaan pidän jopa itsekin itseäni hieman eksentrisenä persoonana, joka näkee pragmatismissa liian vähän liikkumatilaa, tai ”henkeä”, jota vain jossain määrin irrationaalinen ja epäilevä tapa lähestyä koko maailmaa voi tuottaa. Kirjoittaakseni vähemmän kryptisesti, suhtaudun varauksella minkään liikkeen tai yksilön kykyyn olla täysin määrätietoinen. Pidän tällaista toisinaan jopa vaarallisena ja tarpeettomana absoluuttien etsimisenä. Tästä huolimatta monet pitivät Auvisen liikkeessä kritisoitua huolta ”keskiluokan omaisuuden tuhoamisesta” (muotoilu taitaa olla Antti Rautiaisen) ja itse en ole voinut ymmärtää suuryritysten ikkunoiden tuhoamista, erityisesti, kun rikkoutuvien ikkunoiden toisella puolella on toinen työläinen, joka samoin työskentelee selviytyäkseen. Puhdas 1990 -ja 2000-lukua mediaa dominoinut insurrektionalismi tarvitsi uuden näkökulman, joka edustaa edelleen käsittääkseni valtaosaa anarkistisen liikkeen näkemystä, jossa anarkismi on keskusteleva ja rakentava poliittinen ideologia, joka kykenee ja haluaa tehdä yhteistyötä. Auvinen vei tämän astetta pidemmälle, puhuessaan niin suuryritysten johtajille ja poliisille, joista erityisesti jälkimmäistä pidetään liikkeessämme perinteisesti eräänlaisena luokkapetturuutena. Tätä Auvinen ei tietenkään ole. <br /><br /> Suomen erityislaatuisuuden huomioon ottaen, on erityisen käsittämätöntä nähdä anarkismin edistämistä, puhumalla siitä mediassa, jota alkoi kiinnostaa, tai kiinnostaa anarkistinen näkökulma, erityisen huonona siirtona. Suomessa on Neuvostoliiton läheisyydestä ja myöhäisestä teollistumisesta johtuen lähes olematon syndikalistinen menneisyys ja anarkismia avoimesti edustaneet itsenäisyyden ajalla ennen 1990-lukua, olivat käytännössä akateemisia yksittäistapauksia ja ammattiyhdistysliikkeessä, lähinnä satamien ja merenkäynnin ympärille muodostuneet syndikalistiset tahot. Autoritaarisosialismi (Skp, Ktp, Vasemmistoliitto, autonomit jne.) Suomessa on todella voimakas ja valitettavasti vieläkin, elävä traditio, jota vasten en pidä yhtään kummallisena, että myös media on kiinnostunut tavoittamaan (laajasti ymmärrettynä) vasemmiston edustajia, joilla on jotain uutta sanottavana, vaikka se viesti olisikin sama, kuin 1860-luvulta, josta useimmiten katsotaan anarkistisen liikkeen saaneen alkunsa. 1980-luvun loppupuolelta anarkismi on tosin dominoinut ulkoparlamentaarista vasemmistoa, mutta sen vaikutusta on vaikeampi analysoida. Myönnettävää on kuitenkin suomalaisen anarkistiliikkeen reaktionaarisuus ja ajoittainen epätoivoisuus, vallitsevan asiantilan suhteen. <br /><br /> Osan Auviseen suuntautuneen kritiikin toki ymmärrän ja jaankin, mutta pidän näitä lähinnä muotoseikkoina, tai minkälaisen konnotaation eräät sanavalinnat, tai tietynlaisen retoriikan välttely, voi aiheuttaa. Syyt tähän ovat varmasti strategiset ja voimme kaikki arvioida Auvisen onnistumista projektissaan, myöntäen olevamme itse väärässä. Se ei toki poista sitä, etten itse halua puhua ”radikaalista tasa-arvosta”, tai miten näen poliisit ja sotilaat edelleen kategorisesti luokkavihollisina. Uskoakseni, suuri osa Auviseen kohdistuvasta kritiikistä on myös eräänlaista tietämättömyyttä koko anarkistista traditiota kohtaan, jossa eräänlaisen julkisuusmyytin ylittänyt anarkisti nähdään alttiina ”turmelevalle” hyperkapitalismille, jolta voi suojautua vain aatepuhtauden ja vetäytymisen, eristäytymisen keinoin. Toimintaa arvotetaan, kun sen nyansseja pitäisi arvostaa, kuten vastavuoroisuuteen ja monipuolisuuteen kykenevä anarkistinen ideologia itsessään on. Meidän on luovuttava propagandasta ja altistettava ”yleisö” myös ristiriitaisuudelle. Propaganda pahimmillaan halventaa työväenluokkaa ja parhaimmillaan on eräänlainen antiteesi, jossa koko sana on saanut uuden merkityksen, haastavana ja osallistavana, kuten Auvisen vaikutus mielestäni onkin ollut. <br /><br /> Anarkismi tarvitsee Suvi Auvista. Onneksi ”päivystävän anarkistin” jälkikirjoitus ei ollut Auvisen tapa poistua anarkismin näyttämöltä, vaan oivaltava itsetutkiskelu valitusta strategiasta ja yksilölle varmasti mielekkäämpi, uusi sodanjulistus, vaikka hän ei välttämättä sananvalinnastani erityisemmin nauttisikaan. Auvinen taas ei pääse anarkismista eroon, vaikka salaa yksinäisyydessä ajattelisikin, itseni tavoin, toivoen syntyneensä yhteiskuntaluokkien parempaan osaan, jossa pikkuporvarillinen estetiikka ja yleinen keveys täyttäisi elämän ohuutta. Yksilöt, joille anarkia on elämää suurempaa, rakkaus itse ihmiskuntaa kohtaan, on eräänlainen pakottava voima, joka laittaa rakastamaan. Auvisella tätä rakkautta on itseni kaltaisen kyynisen elostelijan mielestä toisinaan liikaakin. <br /><br /> Joudumme toki yksilöinä ja ryhmissä pohtimaan, vakuuttuneina anarkismin mahdollisuuksista kasvaa, kommunikoidessamme median kanssa ja miten teemme jatkossakin valtakulttuurille anarkismin mahdollisimman helposti lähestyttäväksi, jolloin voimme tarjota näkökulmaamme. Voi journalisteja, jotka joutuvat taas arvaamattomuudellemme alttiiksi. <br /><br /> Niko Ravattinen<div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>
Kirjoitus toimii nyt aloituksenani täällä.

Suvi Auvinen, valovoimainen ja mediassa, karkeasti vuosina 2012-2016 anarkismille kasvot antanut kärkevä ja sanavalmis ”Päivystävä anarkisti” on päättänyt hylätä, ehkäpä häneen useimmiten liitetyn ”tittelinsä” ja omalla tavallaan haastaa myös koko anarkistiliikkeen pohtimaan suhdettaan mediaan ja miksei myös itseensä. Selvennykseksi huumorintajuttomille, ”päivystävä anarkisti” oli ironisesti julkisuuteensa suhtautuva konsepti, jolla oli kuitenkin selkeä strategia ja tämän strategian myös hyväksyi ja jakoi monet anarkistiliikkeessä toimivat. Soraääniä oli, kuten Auvinen itse ”eroilmoituksessaan” kirjoittaa ja niitä oli itselleni (erityisesti aluksi) kohtuuttoman suuri ja kritiikiltään perusteeton määrä, jonka kritiikki sai suhteettoman painon erityisesti myöhemmin, kun konsepti oli jo alkanut elämään omaa elämää, ilman useiden kritisoijien kykyä antaa Auviselle arvoa, joka hänelle kuuluu, erityisesti strategikkona ja liikettä eteenpäin vievänä voimana.

Anarkistien eräänlaisena helmasyntinä voidaan pitää Auvisen kirjoituksessa hänelle esitetty vaatimus ”käsitellä ongelmat liikkeen sisäisesti”. Sama vaatimus on esitetty useasti myös itselleni, esimerkiksi muutama vuosi takaperin kirjoittaessani A-ryhmän (suomalainen anarkistiryhmä, jonka jäsen Auvinen myös oli) Sytyke-lehteen anarkistien suhteesta ay-liikkeeseen. Onkin helppo rinnastaa Auviseen kohdistuvassa kritiikissä paljon samaa, kuin kohdalleni osunut kritiikki ”ruotia liikkeen ongelmia julkisesti”. Oma käsitykseni on, että kummassakin tapauksessa kritiikki oli kohtuutonta ja se kohdistui enemmänkin projisoituihin mielikuviin kohteistaan. Auvisen kohdalla, misogyyninen tendenssi on ollut valitettavasti myös toistuvasti läsnä. Liikkeen miespuolisiin jäseniin ei ole mielestäni kohdistettu yhtä kärkevää kritiikkiä ja osan asiattomuuksista, itseni kohdalla, ymmärrän täysin hyvin. En ole koskaan kyennyt antamaan itsestäni tasapainoista, tai välttämättä edes kovin luotettavaa kuvaa, vaikkakin nämä ennakkoluulot yleensä hälvenevät kohdatessani ihmisiä.

Kaiken kaikkiaan tämä kritiikin sisällään pitävä tendenssi on mielestäni äärimmäisen vaarallinen ja erityisesti meidän, jotka taistelevat luokkahteiskunnan tukahduttavaa ja väkivaltaista olemassaoloa vastaan, on kyettävä tuomaan anarkistinen näkökulmamme, myös julkiseen keskusteluun, kaikkine sisäisinä ristiriitoineen ja konflikteineen. Toki kaikkea pitää tarkastella tilannekohtaisesti, mutta, jos liikkeen piirissä ei käydä julkista keskustelua ehkäpä 2010-luvun merkittävimmästä anarkistisesta aloitteesta (julkinen kommentaari, median ”haltuunotto”), pitäisin sitä eräänlaisena häviönä koko liikkeelle, joka ei halua kriittisesti pohtia suuntaansa ja toimintaansa.

Itselleni on selvää, että Auvisen (tai A-ryhmän tovereiden) strategia on onnistunut. Anarkismista tuli valtakunnallisesti ”cool” ja työväenluokan tietoisuuteen anarkismista tulivat vihdoin muutakin, kuin hajotetut ikkunat ja päihtyneet punkkarit. En väitä, etteikö mitään muuta olisi koskaan ollut, tai etteikö yksittäiset haastattelut jne. olisi merkinneet yhtä paljon, mutta vastaavaa tietoista strategiaa ei käsitykseni mukaan ole samoin yritetty, vaikkakin mahdollisuuksia toki aikaisemmin varmastikin oli vähemmän. Erityisesti sosiaalista mediaa edeltävällä ajalla. Henkilökohtaisemmin on lisättävä, että lähdettyäni anarkistisesta toiminnasta vuoden 2006 aikana totaalisesti turhautuneena itseeni, elämääni ja liikkeeseen, minulle oli erittäin merkittävää nähdä Auvinen Ylellä puhumassa anarkismista. En enää muista mistä oli kyse, tai mistä Auvista haastateltiin, mutta itse en uskoisi identifioituvan anarkistiksi ilman tuota hetkeä.

Toinen rinnastus Auvisen ja itseni saamaan kritiikkiin liittyy tietysti insurrektionalistisen suuntauksen tiedostaminen ja kyseenalaistaminen. En itse (tässä varmasti eroamme Auvisen kanssa merkittävästi) erityisemmin perusta äärimmilleen viedystä loogisesta strategioinnista, vaan pidän jopa itsekin itseäni hieman eksentrisenä persoonana, joka näkee pragmatismissa liian vähän liikkumatilaa, tai ”henkeä”, jota vain jossain määrin irrationaalinen ja epäilevä tapa lähestyä koko maailmaa voi tuottaa. Kirjoittaakseni vähemmän kryptisesti, suhtaudun varauksella minkään liikkeen tai yksilön kykyyn olla täysin määrätietoinen. Pidän tällaista toisinaan jopa vaarallisena ja tarpeettomana absoluuttien etsimisenä. Tästä huolimatta monet pitivät Auvisen liikkeessä kritisoitua huolta ”keskiluokan omaisuuden tuhoamisesta” (muotoilu taitaa olla Antti Rautiaisen) ja itse en ole voinut ymmärtää suuryritysten ikkunoiden tuhoamista, erityisesti, kun rikkoutuvien ikkunoiden toisella puolella on toinen työläinen, joka samoin työskentelee selviytyäkseen. Puhdas 1990 -ja 2000-lukua mediaa dominoinut insurrektionalismi tarvitsi uuden näkökulman, joka edustaa edelleen käsittääkseni valtaosaa anarkistisen liikkeen näkemystä, jossa anarkismi on keskusteleva ja rakentava poliittinen ideologia, joka kykenee ja haluaa tehdä yhteistyötä. Auvinen vei tämän astetta pidemmälle, puhuessaan niin suuryritysten johtajille ja poliisille, joista erityisesti jälkimmäistä pidetään liikkeessämme perinteisesti eräänlaisena luokkapetturuutena. Tätä Auvinen ei tietenkään ole.

Suomen erityislaatuisuuden huomioon ottaen, on erityisen käsittämätöntä nähdä anarkismin edistämistä, puhumalla siitä mediassa, jota alkoi kiinnostaa, tai kiinnostaa anarkistinen näkökulma, erityisen huonona siirtona. Suomessa on Neuvostoliiton läheisyydestä ja myöhäisestä teollistumisesta johtuen lähes olematon syndikalistinen menneisyys ja anarkismia avoimesti edustaneet itsenäisyyden ajalla ennen 1990-lukua, olivat käytännössä akateemisia yksittäistapauksia ja ammattiyhdistysliikkeessä, lähinnä satamien ja merenkäynnin ympärille muodostuneet syndikalistiset tahot. Autoritaarisosialismi (Skp, Ktp, Vasemmistoliitto, autonomit jne.) Suomessa on todella voimakas ja valitettavasti vieläkin, elävä traditio, jota vasten en pidä yhtään kummallisena, että myös media on kiinnostunut tavoittamaan (laajasti ymmärrettynä) vasemmiston edustajia, joilla on jotain uutta sanottavana, vaikka se viesti olisikin sama, kuin 1860-luvulta, josta useimmiten katsotaan anarkistisen liikkeen saaneen alkunsa. 1980-luvun loppupuolelta anarkismi on tosin dominoinut ulkoparlamentaarista vasemmistoa, mutta sen vaikutusta on vaikeampi analysoida. Myönnettävää on kuitenkin suomalaisen anarkistiliikkeen reaktionaarisuus ja ajoittainen epätoivoisuus, vallitsevan asiantilan suhteen.

Osan Auviseen suuntautuneen kritiikin toki ymmärrän ja jaankin, mutta pidän näitä lähinnä muotoseikkoina, tai minkälaisen konnotaation eräät sanavalinnat, tai tietynlaisen retoriikan välttely, voi aiheuttaa. Syyt tähän ovat varmasti strategiset ja voimme kaikki arvioida Auvisen onnistumista projektissaan, myöntäen olevamme itse väärässä. Se ei toki poista sitä, etten itse halua puhua ”radikaalista tasa-arvosta”, tai miten näen poliisit ja sotilaat edelleen kategorisesti luokkavihollisina. Uskoakseni, suuri osa Auviseen kohdistuvasta kritiikistä on myös eräänlaista tietämättömyyttä koko anarkistista traditiota kohtaan, jossa eräänlaisen julkisuusmyytin ylittänyt anarkisti nähdään alttiina ”turmelevalle” hyperkapitalismille, jolta voi suojautua vain aatepuhtauden ja vetäytymisen, eristäytymisen keinoin. Toimintaa arvotetaan, kun sen nyansseja pitäisi arvostaa, kuten vastavuoroisuuteen ja monipuolisuuteen kykenevä anarkistinen ideologia itsessään on. Meidän on luovuttava propagandasta ja altistettava ”yleisö” myös ristiriitaisuudelle. Propaganda pahimmillaan halventaa työväenluokkaa ja parhaimmillaan on eräänlainen antiteesi, jossa koko sana on saanut uuden merkityksen, haastavana ja osallistavana, kuten Auvisen vaikutus mielestäni onkin ollut.

Anarkismi tarvitsee Suvi Auvista. Onneksi ”päivystävän anarkistin” jälkikirjoitus ei ollut Auvisen tapa poistua anarkismin näyttämöltä, vaan oivaltava itsetutkiskelu valitusta strategiasta ja yksilölle varmasti mielekkäämpi, uusi sodanjulistus, vaikka hän ei välttämättä sananvalinnastani erityisemmin nauttisikaan. Auvinen taas ei pääse anarkismista eroon, vaikka salaa yksinäisyydessä ajattelisikin, itseni tavoin, toivoen syntyneensä yhteiskuntaluokkien parempaan osaan, jossa pikkuporvarillinen estetiikka ja yleinen keveys täyttäisi elämän ohuutta. Yksilöt, joille anarkia on elämää suurempaa, rakkaus itse ihmiskuntaa kohtaan, on eräänlainen pakottava voima, joka laittaa rakastamaan. Auvisella tätä rakkautta on itseni kaltaisen kyynisen elostelijan mielestä toisinaan liikaakin.

Joudumme toki yksilöinä ja ryhmissä pohtimaan, vakuuttuneina anarkismin mahdollisuuksista kasvaa, kommunikoidessamme median kanssa ja miten teemme jatkossakin valtakulttuurille anarkismin mahdollisimman helposti lähestyttäväksi, jolloin voimme tarjota näkökulmaamme. Voi journalisteja, jotka joutuvat taas arvaamattomuudellemme alttiiksi.

Niko Ravattinen ]]>
0 http://nikoravattinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253908-paivystavan-anarkistin-kuolema#comments Anarkismi Antti Rautiainen Päivystävä anarkisti Suvi Auvinen Vasemmisto Mon, 16 Apr 2018 19:36:47 +0000 Niko Ravattinen http://nikoravattinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253908-paivystavan-anarkistin-kuolema
Suora toimintaa! - autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016: kirja-arvostelu http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252491-suora-toimintaa-autonomiset-liikkeet-suomessa-1986-2016-kirja-arvostelu <p>Osallistuin tähän Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjoittamaan kirjaan antamalla Purokurulle pitkän haastattelun, ja kommentoimalla laajasti käsikirjoitusta. Kiitokseksi tästä minulle annettiin kirjassa jonkinlaisen hovikriitikon/virallisen vittuilijan rooli, jonka vanhoja kirjoituksia ja sähköpostiviestejä lainataan, kun on tarkoitus muistella aikalaiskritiikkiä sitä toimintaa vastaan, mitä kirja kuvaa *). Tätä kriitikon roolia ylläpidän mielelläni myös tässä kirja-arvostelussa, vaikka toki tämä on kirja joka piti kirjoittaa, ja joka kaikkien kannattaa lukea.</p><p>Mikä tämä toiminta on, josta kirja kertoo?</p><p>Kirjan aihe ei ole&rdquo;autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016&rdquo;, vaan autonomiliike Suomessa 1999-2011. Kirjassa on 344 sivua, mutta tapahtumille vuosina 1986-1999 uhrataan vain 40 sivua, vuosien 2011-2016 tapahtumille vain 30 sivua. Edelliset ovat autonomiliikeen syntyä selittävä prologi, jälkimmäiset epilogi joka vetää pikaisesti yhteen tapahtumia autonomiliikkeen hiipumisen jälkeen. Niitä vuosien 1999-2011 liikkeitä joissa autonomiliikkeen rooli oli pieni tai olematon käsitellään vain ohimennen.</p><p>Ristiriita kirjan nimen ja sisällön välillä on uskollinen Suomen autonomiliikkeen tyylille. Autonomiliike kielsi yleensä olevansa ideologia tai ryhmä. &rdquo;Aktivismi&rdquo; ei sekään ollut suosittu referenssi. &rdquo;Liikkeestäkin&rdquo; puhuminen on joissan määrin harhaanjohtavaa, koska autonomit pikemminkin osallistuivat liikkeisiin ja loivat niitä, eivä olleet liike itsessään. Moni tähän toimintaan osallistuneista olisi kiistänyt olevansa mikään &rdquo;autonomi&rdquo;, poliittisten identiteettien kiistäminen oli liikkeelle tyypillistä. Tämän vuoksi kirjan on oikeastaan pakko olla hieman epämääräinen sen suhteen, mitä se käsittelee. Autonomiliikkeen sijasta voisikin puhua &rdquo;autonomiskenestä&rdquo;, epämääräisestä ihmisten ja keskusteluiden verkostosta. Tämä olikin kirjan työnimi, mutta nimi vaihtui alkuperäisen nimiversion sisäänpäinlämpiävyyden vuoksi.</p><p>Toisaalta Suomessa toimi vuosina 1999-2003 jatkumo ryhmiä (Autonome Offensive 99, Valkohaalarit, Ya Basta, Tottelemattomat), joilla oli selkeästi italialaisesta autonomimarxismista omaksuttu teoria. Nämä vaikuttivat vahvasti paperilehtenä ja myöhemmin verkkolehtenä ilmestyneeseen Megafoniin, joka ilmestyi vuoteen 2012 asti. Italialainen autonomimarxistiliike on laaja ja hajanainen, mutta Suomeen tuli vain yksi suuntaus, Milanossa ja Padovassa vahva negriläinen (Antonio Negrin mukaan) suuntaus , joka koordinoi useamman vuoden ajan toimintaansa euroopanlaajuisesti. Eli oli vaihe, jolloin Suomen autonomiliike oli helposti rajattava kokonaisuus, johon kuuluivat tietyt tyypit, tietyt ryhmät, tietty strategia ja aate.</p><p>Sitä autonomiliikettä mitä kirja käsittelee ei enää ole olemassa. Siispä onkin sopiva aika julkaista sen historia. Kirjan suomalaisen anarkistiliikkeen ja &rdquo;ympäristövallankumouksellisen liikeen&rdquo; historiaa käsittelevä prologi on oikeutettu, koska autonomiliike ei ilmaantunut tyhjästä. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että 90-luvun liikkeiden keskusteluita, strategioita ja ideoita käsiteltäisiin mitenkään tyydyttävästi. 90-luvun liikkeiden historia odottaa vielä kirjoittamistaan. Samoin vuoden 2011 jälkeiset tapahtumat käsitellään hätäisesti ja referaatinomaisesti. Kirjassa tarjoiltu kuva anarkisteista on usein karikatyyri. Anarkistiliikkeen keskusteluista vuosilta 1999-2011 insurrektionalismia käsitellään pintapuolisesti, monia muita kuten sivilisaatiokritiikkiä ja antropologian soveltamista ei lainkaan (David Graeberia ei edes mainita). Nämä keskustelut liittyvät erityisesti ympäristökysymyksiin, mutta autonomien teoreettinen koneisto sopii huonosti ympäristöasioista keskusteluun. Autonomien vuosia 1999-2011 käsitellään sen sijaan hartaasti. Vain muutama pahiten flopannut autonomien hanke tuntuu unohtuneen.</p><p>Ehkä merkittävin yksittäinen anarkistien ja autonomien näkemysero oli näkemys ulkoparlamentaaristen liikkeiden ja parlamentaaristen (ts. vaaleihin osallistuviin) puolueiden suhteesta. Ensimmäisten mielestä se on aina konflikti, jälkimmäisten mielestä synergia on mahdollista. Vaikka alkuperäinen autonomiliike on kadonnut, syntyy Suomessa aina uusi &rdquo;autonomien sukupolvi&rdquo; joka jakaa tämän autonomien näkemyksen. Näin koska Suomessa on edelleen, ja tulee vielä vielä kauan olemaan tilaa anarkistien ja parlamentaaristen puolueiden (vasemmistoliiton ja vihreiden) välimaastossa.</p><p>Vaikka kirjassa autonomit tekevät rajanvetoa erityisesti suhteessa anarkismiin (ja päinvastoin), on suuntauksilla paljon yhteistä. <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240530-saksalainen-liike">Viime kesänä Hampurissa ymmärsin</a>, että nämä kaksi suuntausta ovat kasvaneet niin tiiviisti kiinni toisiinsa jo 70-luvulta lähtien, ettei kumpikaan enää pysty pyristelemään toisesta eroon .</p><p>Suoraa toimintaa?</p><p>Kirjassa ei juurikaan avata mitä sen nimessä mainittu &rdquo;Suora toiminta&rdquo; tarkottaa. Jossain kommentissaan Purokuru piti keskustelua määrittelystä turhauttavana. Suoran toiminnan ja symbolisen toiminnan rajanveto on vaikeaa, mutta mielestäni rajanveto on silti välttämätön. Muuten ei voi ymmärtää anarkistiliikkeen, ja yleisemmin 90-luvun liikkeiden analyysiä, metodeita ja päämääriä.</p><p>Purokurun närkästyksen ymmärtää, kun pohtii sitä siirtymää jossa Suomen autonomiliike syntyi vuosina 1999-2000, jolloin &rdquo;ympäristövallankumouksellinen liike&rdquo; pääosin korvautui &rdquo;globaaliliikkeellä&rdquo;, osittain autonomien omien pyrkimysten seurauksena. 90-luvulla tehtiin suoraa toimintaa, jossa pyrittiin vaikuttamaan suoraviivaisen materialistisesti aiheuttamalla taloudellisia vahinkoja esimerkiksi turkisliikkeiden ikkunoita särkemällä. Vuosituhannen taitteessa tämä liikehdintä korvautui huippukokousmielenosoituksilla, joiden toiminta oli pääosin symbolista. Jälkimmäisissäkin aiheutettiin taloudellisia vahinkoja, mutta niiden tarkoitus oli tehdä kannanotto eikä vaikuttaa suoraan mihinkään. Sittemmin autonomiliike teki toki suoraa toimintaa myös sanan kapeassa merkityksessä valtaamalla taloja sosiaalikeskuksiksi ja asunnoiksi.</p><p>Strategian ja päämäärän ymmärtäminen on tärkeää, jos haluaa analysoida sitä mitä liikkeet ovat saavuttaneet. Tässä suhteessa kirja olisi voinut tehdä enemmän. Menestystä on paikoin arvioitu omituisin kriteerein. Sekä <a href="https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005550576.html">Montin pitkässä henkilöhaastattelussa hesarissa</a> että kirjan julkaisutilaisuudessa&nbsp;yhtenä liikkeen menestyksen mittarina pidettiin sitä, että muutamat liikkeiden entiset toimijat ovat menestyneet politiikassa, mainostoimistoissa tai yliopistouralla. On vanha stereotypia, että eilispäivän radikaalit ovat tämän päivän erkkituomiojia. Kirjoittajat ovat halunneet julkisuudessa pitää yllä tätä stereotypiaa. Todellisuudeswsa 90- ja 00-luvun liikkeiden toimijoista tälle polulle ovat kivunneet vain harvat, jos vertaa vaikkapa 60-luvun liikkeisiin. Paljon useampi maksaa vieläkin 90-luvulla määrättyjä vahingonkorvauksia, vaikka rikosrekisterimerkinnät ovatkin jo vanhentuneet.</p><p>Mitä liikkeet ovat saavuttaneet?</p><p>Menestyneet ihmiset rakastavat kertoa itsestään johdonmukaista narratiivia, jossa heidän jokainen askeleensa on ollut opettavainen ja hyödyllinen kasvukokemus. Tähän narratiiviin olisi syytä suhtautua kriittisesti. Ylivoimainen enemmistö politiikassa, mainostoimistoista ja yliopistouralla menestyneistä ei ole koskaan ollut radikaaleja aktivisteja. Siispä voi epäillä, onko radikaalista aktivismista lopulta mitään hyötyä näillä urilla. Minusta on todennäköisempää, että ilman aktivismiseikkailuja nämä tyypit olisivat kaikki saavuttaneet päämääränsä muutamaa vuotta aikaisemmin.</p><p>Vaikka tämä narratiivi aktivismin hyödyllisyydestä nykyajan työelämästä olisi totta, työuralla menestyminen ei koskaan ollut minkään kirjassa käsitellyn liikkeen julkilausuttu päämäärä. Siispä kun liikkeiden menestystä mitataan, olisi sitä syytä mitata suhteessa alkuperäisiin päämääriin. On selvää, että liikkeet ovat saavuttaneet vain hyvin pienen osan päämääristään. Niin pienen, että huolellisempi analyysi olisi ehkä tehnyt kirjasta masentavamman.</p><p>Toisaalta kirjassa myös jätetään mainitsematta selkeitä päämääriä, joita on saavutettu. Tekijöiden haastatteluissa on hämmästelty 90-luvulla tehtyjä yli tuhatta suoran toiminnan iskua, mutta kirjassa on heikosti analysoitu mitä näillä iskuilla on oikeastaan saavutettu, ja miksi ne loppuivat.</p><p>90-luvun ja 00-luvun alun iskujen aikana Suomen turkistarhojen määrä puolittui (tosin eläinten kokonaismäärä pysyi ennallaan), ja pienet turkisliikkeet katosivat katukuvasta. Jälkimmäinen saavutus on merkittävä, koska tarjonta vaikuttaa kysyntään. Mikäli turkiksia ei näy näyteikkunoissa, ei ihmisistä enää vaikuta siltä että turkiksia tarvitsisi. Merkittävä syy suoran toiminnan iskujen vähenemiseen olikin se, että niillä saavutettiin suuri osa siitä, mitä ylipäätänsä oli mahdollista saavuttaa. Jäljelle jäi ainoastaan sellainen liiketoiminta joka pystyi kustantamaan kohonneet vartiontikustannukset ja maksettavaksi tulleet vakuutusten omavastuuosuudet.</p><p>Kamppailuiden syklit</p><p>Kirjan yksi merkittävimmistä ansioista on vuosien 1986-2016 ulkoparlamentaaristen liikkeiden jako seitsemään eri sykliin (jo mainittujen kahden lisäksi anarkismin tulo 1986-1994, ensimmäinen sosiaalikeskusliike 2002-2004, prekaariliike 2005-2006, toinen sosiaalikeskusliike 2007-2012 ja anarkismin uusi tuleminen tämän jälkeen). Rajanvedot ovat hyvin perusteltu, olen niistä täysin samaa mieltä. Mutta olen osittain eri mieltä siirtymien syistä.</p><p>Minulle kiinnostavimmat siirtymät ovat vuosien 1999-2000 siirtymä pois ympäristövallankumouksellisesta liikkeestä globaaliliikkeeseen, ja vuosien 2011-2012 siirtymä sosiaalikeskusliikkeestä takaisin anarkismiin. Ensimmäinen vedenjakaja kulkee koko kirjan läpi, monet haastatellut autonomit esittävät itsensä kontrastina 90-luvun liikkeelle tai oman aikansa anarkisteille. Tyypillisesti anarkismi määritellään kirjassa &rdquo;vanhakantaiseksi&rdquo;, vaikka historiallisesti anarkismin ja autonomien tukema puoluepolitiikka ovat syntyneet samanaikaisesti 1800-luvulla.</p><p>Kirjoittajat asettautuvat tämän vuosituhannen puolelle jakolinjaa siinä, että saavutuksena esitetään useasti &rdquo;asioiden tuominen keskusteluun&rdquo;, esimerkkeinä prekariaattikeskustelu ja perustulokeskustelu. 90-luvun liikkeen pääansiona esitellään autonomiliikkeen pohjustamisen lisäksi eläinten oikeuksien ja veganismin tuominen keskusteluun, mikä on mahdollistanut niiden myöhemmän valtavirtaistumisen.</p><p>Mutta 90-luvun liike ei ollut kiinnostunut mistään keskustelusta. Iskuja alettiin tekemään juuri siksi ettei keskustelun mahdollisuuksiin uskottu, Mitä tulee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, 90-luvun liikkeen strategia oli hyvin materialistinen, tavallaan marxilaisempi kuin 2000-luvun autonomimarxisteilla. Toisaalta 90-luvun liikkeen käsitys muutoksen resursseista oli hyvin idealistinen, muutoksen subjektina nähtiin aktivistien melko pieni skene ja sen aatteen palo. Luonnollisesti tämän resurssin rajat tulivat vastaan nopeasti.</p><p>Kirja on kirjoitettu rakkaudesta aiheeseen</p><p>Kun luin käsikirjoitusta, pidin enemmän Purokurun kirjoittamista osuuksista, koska ne olivat toimittajan ammattitaidoilla kirjoitettua asiallista, mutta faktoja pursuavaa tekstiä. Lopullista versiota lukiessa aloin kuitenkin arvostaa myös Montin romanttisempaa tyyliä.</p><p>Kirja ei teeskentele olevansa objektiivinen, ja juuri tällainen kirja on tarpeen. Kirjoittajat ovat tehneet aivan valtavan työn, jossa tunteja ei ole laskettu. Tutkija olisi kirjoittanut toisenlaisen kirjan, ja sellaisellekin olisi tarvetta. Mutta ulkopuolinen tutkija tuskin koskaan tajuaa monia asioita yhtä hyvin kuin tapahtumiin henkilökohtaisella panoksella osallistunut.</p><p>Kirjan vahvuus on tietysti myös sen heikkous. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin vain oman liikkeensä keskustelut. Vaikka haastateltavien suulla kerrottua itsekritiikkiä on paljon, liikkeen ongelmia on myös jäänyt kirjasta pois. Mikä on inhimillistä.</p><p>Olisin toivonut kirjoittajien pystyvän analysoimaan kriittisemmin omia autonomien doktriinin mukaisia lähtöoletuksiaan. Kirjan tekijöiden käymä keskustelu lähinnä todistaa tekijöiden oman agendan, kriittinen suhtautuminen omiin lähtöoletuksiin olisi voinut luoda myös toisenlaisia tulkintoja.</p><p>Esimerkiksi autonomien analyysin mukaan ulkoparlamentaariset liikkeet ja parlamentaariset liikkeet voivat saada toisistaan synergiaa, ja tekijät ovat julkisuudessa esitelleet kirjaa tämän näkemyksen todistavana aineistona. Kirjassa haastatellut autonomit esittelevät myös yksittäisiä tapauksia todisteina, kuten Göteborgin mellakoiden syytteiden kaatumisen Suomessa. Itse en usko, että vapauttava tuomio olisi ollut vihreiden ansiota.</p><p>90-luvun radikalismi oli mielestäni pitkältii Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen ansiota. Vasemmistoliitto ja vihreät olivat hallituksessa, kun leikkauksia tehtiin ja tuloerot kasvoivat jyrkästi. Eduskuntapuolueilla ei tuntunut olevan mitään eroa keskenään.</p><p>Vihreät lähtivät hallituksesta pari kuukautta sen jälkeen kun autonomit päättivät lähteä vihreisiin, ja ilman tätä eroa autonomien peliliike olisi tuskin ollut mahdollinen (kirjassa ei tosin mainita koska Monti liittyi vihreisiin, eikä hän pitänytkään tästä aikanaan ääntä***). Kun autonomit lähtivät vasemmistoliittoon vuoden 2008 kieppeillä, oli vasemmistoliitto ollut 5 vuotta oppositiossa ja vihreät lähdössä hallitukseen. Kun vihreät ja vasemmistoliitto olivat taas yhdessä hallituksessa 2011-2014, autonomiliike katosi hetkeksi kokonaan. Autonomien tyylinen toiminta ja keskustelu alkoi tehdä paluuta vasta Sipilän hallituksen aikana.</p><p>Minusta tendenssi on selvä. Autonomien ajatus parlamentarismin ja ulkoparlamentarismin symbioosista näyttää uskottavalta vain kun heidän tukemansa puolueet ovat oppositiossa. Tuntemani autonomit ovat pysyneet uskollisina valitsemilleen puolueille, mutta liikkeiden kohderyhmien silmissä autonomien konsepti ei ole vaikuttanut lainkaan uskottavalta autonomien puolueiden ollessa hallituksessa. Aina kun sekä vasemmisto että vihreät ovat hallituksessa, ulkoparlamentaarinen vimma on satanut anarkistien laariin. Näin Lipposen hallitusten aikana, ja näin Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana. Suoraa toimintaa-kirja ei kuitenkaan juurikaan käsittele Suomen edustuksellista politiikkaa, vaikka symbioosia sen kanssa pidetään tärkeänä. Mikäli käsiteltäisiin, tämän symbioosin rajoitukset olisivat ilmeisiä. Lisäksi anarkismi vaikuttaa kumpuavan lama-aikojen vihasta, siinä missä autonomiliike kumpusi nousukauden optimismista.</p><p>Autonomit antoivat paljon vasemmistolle ja vihreille, vasemmisto ja vihreät eivät antaneet takaisin. Vuosina 2011-2012 romanivastainen rasismi ja nihkeys autonomista kaupunkikulttuuria vastaan voittivat Helsingin politiikassa, sosiaalikeskus Satama häädettiin ja autonomiliike katosi vuosikausien ajaksi.</p><p>Toki on myös vaihtoehtoinen selitys, että autonomit eivät vain tehneet riittävän ahkerasti vaalityötä vihreiden ja vasemmiston voiton eteen, jotta kaupungin voimasuhteet olisivat muuttuneet. Jakolinja vuonna 2011 meni todennäköisesti demarien sisällä. Helsingin demarivaikuttajista Tumppi Varonen oli valtauspiireissä tunnettu nihkeydestään sosiaalikeskuksia kohtaan, ja Ilkka Taipale on tunnettu kerjäyskiellon kannattaja ja romanien vihaaja **). Kun talonvaltaajat sitoivat Sataman kohtalon sen pihalle leiriytyneen romanileirin kohtaloon, romanienvihaajademarien kuppi meni nurin. Mutta demarien sisällä vaikuttamista ei sentään kukaan autonomikaan ole ehdottanut.</p><p>Naisten rooli</p><p>Kirjoittajat ovat myöntäneet myös haastatteluissa, että esimerkiksi aseistakieltäytyminen ja feminismi ovat jääneet kirjan aiherajauksen ulkopuolelle.</p><p>Kirjassa on mainittu monien aktiivien siirtyminen feministiseen liikkeeseen, mutta siirtymän syitä ei ole juurikaan käsitelty. 00-luvun valtaukset olivat ei-miehille usein turvattomia tiloja, ja nämä kokemukset ovat varmasti lisänneet kiinnostusta sekä feminismiin että keskustelua turvallisista tiloista.</p><p>Kirjoittajia on syytetty siitä, että kirjassa ovat äänessä lähinnä miehet. Kirjan lopussa olevassa kiitoslistassa on naisia (ja nimen perusteella sellaisiksi olettamiani) vain 11/38, eli vähemmän kuin joka kolmas. Autonomiliikkeen aikaan 15 vuotta sitten Suomi oli erilainen, ja miehet veivät kaikkialla yhteiskunnassa enemmän tilaa naisten kustannuksella kuin nykyään. Toisaalta 90-luvulla erityisesti eläinoikeusliikkeessä naisilla oli yhtä paljon toimijuutta kuin miehillä. Syklin vaihtuminen 90- ja 00-luvun vaihteessa siis vähensi naisten toimijuutta, ja tämä muutos oli osittain myös seurausta tehdyistä valinnoista.</p><p>Kuten kirjassa mainitaan, autonomiliike pyrki valmistelemaan liikkeen päätöksiä pienessä sisäpiirissä, ennen kun niitä käsiteltiin valtausten yhteisissä kokouksissa. Tähän sisäpiiriin Monti kutsui miltei yksinomaan miehiä. Se että Monti on toinen kirjan kirjoittajista on saattanut hyvinkin vähentää tuolloin liikkeessä toimineiden naisten kiinnostusta antaa kirjaa varten haastatteluja.</p><p>Mitä muuta kirjasta jäi pois?</p><p>Autonomien ja anarkistien näkemyserot selitetään kirjassa poliittisina, mutta alkuperäinen välirikko keväällä 2000 liittyi Montin henkilöön ja toimintatapoihin. Autonomien ja anarkistien strategiat alkoivat eriytymään jyrkemmin vasta 2 vuotta myöhemmin autonomien lähdettyä vihreisiin. Näitä henkilöriitoja ei ole tässä historiikissa käsitelty. Oman versionsa mukaan Monti vetäytyi aktiivisesta toiminnasta vuonna 2003, mutta hän on sen jälkeen yrittänyt tehdä paluuta muutamia kertoja, esimerkiksi ilmastotoimintaan joskus vuoden 2013 ***) tienoilla. Tällöinkin erimielisyydet toimintatavoista anarkistien kanssa tulivat pinnalle, mutta episodi on kirjasta unohdettu.</p><p>Vuosituhannen vaihteen siirtymä oli myös siirtymä maantieteellisesti laajasta toiminnasta 3-4 suureen kaupunkikeskittymään. Helsingin ulkopuolista aktivismia on käsitelty kirjassa vähän, vain turkulaisia, jyväskyläläisiä ja yhtä torniolaista on haastateltu. Tampereelta ei ole ilmeisesti haastateltu ketään, vaikka suhteessa asukaslukuun se on ollut Suomen kapinallisin kaupunki viimeistään 90-luvun lopusta lähtien. Mutta Tampereella autonomimarxismi ei koskaan ole ollut kovin vahva suuntaus, asiat ovat pyörineet enemmän anarkismin ympärillä.</p><p>Hesarin haastattelun perusteella saa kuvan, että Monti lähti liikkeisiin suurin piirtein estääkseen niiden &rdquo;liiallisen radikalisoitumisen&rdquo;. Tämä ei vastaa omia muistikuviani, Montin näkemykset tarpeellisesta konfrontaation asteesta heilahtelivat, ja esimerkiksi kirjassa kuvattu teatraalinen vastakkainasettelu poliisin kanssa syksyn 1999 mielenosoituksissa oli varmasti paljolti Montin aloite. Ikä voi tietysti sekä tasoittaa heilahteluja että heikentää muistia. Toki konfrontaatio on toisinaan myös tarpeen, en väitä että Montin aikanaan kannattamat linjaukset katutaktiikasta olisivat olleet vääriä.</p><p>Kirjaa lukiessa ymmärsin, kuinka monissa asioissa olen itse ollut aikanaan väärässä ja autonomit oikeassa. Erityisen hyvä oli lainaus Eetu Vireniltä sivulla 145: &rdquo;ihanteita olennaisempaa Virenille on &#39;kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen&#39;&rdquo;, vaikka ihanteellisuuden sijasta itse puhuisin tässä yhteydessä aatteellisuudesta. Aatteenkin pitää aina perustua käytännön kamppailuiden kokemuksiin, vaikka liikkeiden laskusuhdanteiden aikoina tämä voi helposti unohtua. Aatteiden ja liikkeiden pitää pystyä perustelemaan itsensä aina uudestaan yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuessa.</p><p>Kirjassa ei ole juurikaan käsitelty liikkeiden kytköksiä punk-musiikkin, varmaankin siksi että aihetta on avattu laajasti Ville Similän ja Mervi Vuorelan Valtio vihaa sua-kirjassa.</p><p>Lukukokemus oli suorastaan hengästyttävä. Liikkeitä, kampanjoita ja henkilöitä vyhöryy toinen toistensa perään, ja mahdollisesti jo seuraavassa kappaleessa käsitellään jotain uutta juttua.</p><p>On loistava juttu, että kirjassa on erittäin vähän vieraannuttavaa akateemista jargonia. Se on lähestyttävä kenelle tahansa liikkeistä kiinnostuneelle. Uskon, että olisi kuitenkin mahdollista tehdä enemmän analyysiä luopumatta tästä yleistajuisuudesta.</p><p>Molemmat kirjoittajat ovat aikanaan analysoineet liikkeitä hyvinkin pisteliäästi. Mielestäni kirjaan olisi voinut laittaa rohkeampaakin kritiikkiä, siitä huolimatta että se olisi saattanut vieraannuttaa osan liikkeisiin osallistuneista lukijoista, ja siitä huolimatta että todennäköisesti olisin ollut kaikesta eri mieltä. Olisin halunnut enemmänkin aihetta kiistellä kirjoittajien kanssa. Mikä liikkeissä on noin keskimäärin onnistunut, mikä ei ole onnistunut? Mitä on saavutettu ja mitä ei? Mitä tästä kaikesta voi oppia? Nyt loppu-yhteenvetoa ei oikeastaan edes ole, ja johtopäätökset jäävät lukijan tehtäväksi.</p><p>Antti Rautiainen</p><p><em>Tänään <a href="https://www.facebook.com/events/284546218745543/">Pontus Purokuru kertoo kirjan aihepiiristä Kupolissa</a>. Luennosta on tarkoitus tehdä tallenne, joka tulee nähtäväksi tapahtuman seinälle parin päivän sisällä. Lisäksi Helsingin yliopiston Attac on järjestämässä kirjasta <a href="https://www.facebook.com/events/586335821712503/">lukupiiriä, jonka on tarkoitus alkaa maanantaina 26.3</a>.&nbsp;</em></p><p>*) Tämän <a href="https://www.facebook.com/veikko.eranti/posts/10156417193865572">huomasi ensin Veikko Eranti</a>.</p><p>**) Taipale toki perustelee itselleen, että kerjäyskielto olisi jollain tavalla romanien itsensä etu. Mutta jos et usko aikuisen ihmisryhmän kykyyn valita itselleen paras huonoista vaihtoehdoista, vihaat tätä ihmisryhmää vaikka itse toisin kuvittelisit.</p><p>***) Korjauksia: Monti on sanonut ettei ole koskaan ollut vihreiden jäsen. Vuosiluku korjattu vuodeksi 2013.&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Osallistuin tähän Anton Montin ja Pontus Purokurun kirjoittamaan kirjaan antamalla Purokurulle pitkän haastattelun, ja kommentoimalla laajasti käsikirjoitusta. Kiitokseksi tästä minulle annettiin kirjassa jonkinlaisen hovikriitikon/virallisen vittuilijan rooli, jonka vanhoja kirjoituksia ja sähköpostiviestejä lainataan, kun on tarkoitus muistella aikalaiskritiikkiä sitä toimintaa vastaan, mitä kirja kuvaa *). Tätä kriitikon roolia ylläpidän mielelläni myös tässä kirja-arvostelussa, vaikka toki tämä on kirja joka piti kirjoittaa, ja joka kaikkien kannattaa lukea.

Mikä tämä toiminta on, josta kirja kertoo?

Kirjan aihe ei ole”autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016”, vaan autonomiliike Suomessa 1999-2011. Kirjassa on 344 sivua, mutta tapahtumille vuosina 1986-1999 uhrataan vain 40 sivua, vuosien 2011-2016 tapahtumille vain 30 sivua. Edelliset ovat autonomiliikeen syntyä selittävä prologi, jälkimmäiset epilogi joka vetää pikaisesti yhteen tapahtumia autonomiliikkeen hiipumisen jälkeen. Niitä vuosien 1999-2011 liikkeitä joissa autonomiliikkeen rooli oli pieni tai olematon käsitellään vain ohimennen.

Ristiriita kirjan nimen ja sisällön välillä on uskollinen Suomen autonomiliikkeen tyylille. Autonomiliike kielsi yleensä olevansa ideologia tai ryhmä. ”Aktivismi” ei sekään ollut suosittu referenssi. ”Liikkeestäkin” puhuminen on joissan määrin harhaanjohtavaa, koska autonomit pikemminkin osallistuivat liikkeisiin ja loivat niitä, eivä olleet liike itsessään. Moni tähän toimintaan osallistuneista olisi kiistänyt olevansa mikään ”autonomi”, poliittisten identiteettien kiistäminen oli liikkeelle tyypillistä. Tämän vuoksi kirjan on oikeastaan pakko olla hieman epämääräinen sen suhteen, mitä se käsittelee. Autonomiliikkeen sijasta voisikin puhua ”autonomiskenestä”, epämääräisestä ihmisten ja keskusteluiden verkostosta. Tämä olikin kirjan työnimi, mutta nimi vaihtui alkuperäisen nimiversion sisäänpäinlämpiävyyden vuoksi.

Toisaalta Suomessa toimi vuosina 1999-2003 jatkumo ryhmiä (Autonome Offensive 99, Valkohaalarit, Ya Basta, Tottelemattomat), joilla oli selkeästi italialaisesta autonomimarxismista omaksuttu teoria. Nämä vaikuttivat vahvasti paperilehtenä ja myöhemmin verkkolehtenä ilmestyneeseen Megafoniin, joka ilmestyi vuoteen 2012 asti. Italialainen autonomimarxistiliike on laaja ja hajanainen, mutta Suomeen tuli vain yksi suuntaus, Milanossa ja Padovassa vahva negriläinen (Antonio Negrin mukaan) suuntaus , joka koordinoi useamman vuoden ajan toimintaansa euroopanlaajuisesti. Eli oli vaihe, jolloin Suomen autonomiliike oli helposti rajattava kokonaisuus, johon kuuluivat tietyt tyypit, tietyt ryhmät, tietty strategia ja aate.

Sitä autonomiliikettä mitä kirja käsittelee ei enää ole olemassa. Siispä onkin sopiva aika julkaista sen historia. Kirjan suomalaisen anarkistiliikkeen ja ”ympäristövallankumouksellisen liikeen” historiaa käsittelevä prologi on oikeutettu, koska autonomiliike ei ilmaantunut tyhjästä. Lukijan ei kuitenkaan pidä luulla, että 90-luvun liikkeiden keskusteluita, strategioita ja ideoita käsiteltäisiin mitenkään tyydyttävästi. 90-luvun liikkeiden historia odottaa vielä kirjoittamistaan. Samoin vuoden 2011 jälkeiset tapahtumat käsitellään hätäisesti ja referaatinomaisesti. Kirjassa tarjoiltu kuva anarkisteista on usein karikatyyri. Anarkistiliikkeen keskusteluista vuosilta 1999-2011 insurrektionalismia käsitellään pintapuolisesti, monia muita kuten sivilisaatiokritiikkiä ja antropologian soveltamista ei lainkaan (David Graeberia ei edes mainita). Nämä keskustelut liittyvät erityisesti ympäristökysymyksiin, mutta autonomien teoreettinen koneisto sopii huonosti ympäristöasioista keskusteluun. Autonomien vuosia 1999-2011 käsitellään sen sijaan hartaasti. Vain muutama pahiten flopannut autonomien hanke tuntuu unohtuneen.

Ehkä merkittävin yksittäinen anarkistien ja autonomien näkemysero oli näkemys ulkoparlamentaaristen liikkeiden ja parlamentaaristen (ts. vaaleihin osallistuviin) puolueiden suhteesta. Ensimmäisten mielestä se on aina konflikti, jälkimmäisten mielestä synergia on mahdollista. Vaikka alkuperäinen autonomiliike on kadonnut, syntyy Suomessa aina uusi ”autonomien sukupolvi” joka jakaa tämän autonomien näkemyksen. Näin koska Suomessa on edelleen, ja tulee vielä vielä kauan olemaan tilaa anarkistien ja parlamentaaristen puolueiden (vasemmistoliiton ja vihreiden) välimaastossa.

Vaikka kirjassa autonomit tekevät rajanvetoa erityisesti suhteessa anarkismiin (ja päinvastoin), on suuntauksilla paljon yhteistä. Viime kesänä Hampurissa ymmärsin, että nämä kaksi suuntausta ovat kasvaneet niin tiiviisti kiinni toisiinsa jo 70-luvulta lähtien, ettei kumpikaan enää pysty pyristelemään toisesta eroon .

Suoraa toimintaa?

Kirjassa ei juurikaan avata mitä sen nimessä mainittu ”Suora toiminta” tarkottaa. Jossain kommentissaan Purokuru piti keskustelua määrittelystä turhauttavana. Suoran toiminnan ja symbolisen toiminnan rajanveto on vaikeaa, mutta mielestäni rajanveto on silti välttämätön. Muuten ei voi ymmärtää anarkistiliikkeen, ja yleisemmin 90-luvun liikkeiden analyysiä, metodeita ja päämääriä.

Purokurun närkästyksen ymmärtää, kun pohtii sitä siirtymää jossa Suomen autonomiliike syntyi vuosina 1999-2000, jolloin ”ympäristövallankumouksellinen liike” pääosin korvautui ”globaaliliikkeellä”, osittain autonomien omien pyrkimysten seurauksena. 90-luvulla tehtiin suoraa toimintaa, jossa pyrittiin vaikuttamaan suoraviivaisen materialistisesti aiheuttamalla taloudellisia vahinkoja esimerkiksi turkisliikkeiden ikkunoita särkemällä. Vuosituhannen taitteessa tämä liikehdintä korvautui huippukokousmielenosoituksilla, joiden toiminta oli pääosin symbolista. Jälkimmäisissäkin aiheutettiin taloudellisia vahinkoja, mutta niiden tarkoitus oli tehdä kannanotto eikä vaikuttaa suoraan mihinkään. Sittemmin autonomiliike teki toki suoraa toimintaa myös sanan kapeassa merkityksessä valtaamalla taloja sosiaalikeskuksiksi ja asunnoiksi.

Strategian ja päämäärän ymmärtäminen on tärkeää, jos haluaa analysoida sitä mitä liikkeet ovat saavuttaneet. Tässä suhteessa kirja olisi voinut tehdä enemmän. Menestystä on paikoin arvioitu omituisin kriteerein. Sekä Montin pitkässä henkilöhaastattelussa hesarissa että kirjan julkaisutilaisuudessa yhtenä liikkeen menestyksen mittarina pidettiin sitä, että muutamat liikkeiden entiset toimijat ovat menestyneet politiikassa, mainostoimistoissa tai yliopistouralla. On vanha stereotypia, että eilispäivän radikaalit ovat tämän päivän erkkituomiojia. Kirjoittajat ovat halunneet julkisuudessa pitää yllä tätä stereotypiaa. Todellisuudeswsa 90- ja 00-luvun liikkeiden toimijoista tälle polulle ovat kivunneet vain harvat, jos vertaa vaikkapa 60-luvun liikkeisiin. Paljon useampi maksaa vieläkin 90-luvulla määrättyjä vahingonkorvauksia, vaikka rikosrekisterimerkinnät ovatkin jo vanhentuneet.

Mitä liikkeet ovat saavuttaneet?

Menestyneet ihmiset rakastavat kertoa itsestään johdonmukaista narratiivia, jossa heidän jokainen askeleensa on ollut opettavainen ja hyödyllinen kasvukokemus. Tähän narratiiviin olisi syytä suhtautua kriittisesti. Ylivoimainen enemmistö politiikassa, mainostoimistoista ja yliopistouralla menestyneistä ei ole koskaan ollut radikaaleja aktivisteja. Siispä voi epäillä, onko radikaalista aktivismista lopulta mitään hyötyä näillä urilla. Minusta on todennäköisempää, että ilman aktivismiseikkailuja nämä tyypit olisivat kaikki saavuttaneet päämääränsä muutamaa vuotta aikaisemmin.

Vaikka tämä narratiivi aktivismin hyödyllisyydestä nykyajan työelämästä olisi totta, työuralla menestyminen ei koskaan ollut minkään kirjassa käsitellyn liikkeen julkilausuttu päämäärä. Siispä kun liikkeiden menestystä mitataan, olisi sitä syytä mitata suhteessa alkuperäisiin päämääriin. On selvää, että liikkeet ovat saavuttaneet vain hyvin pienen osan päämääristään. Niin pienen, että huolellisempi analyysi olisi ehkä tehnyt kirjasta masentavamman.

Toisaalta kirjassa myös jätetään mainitsematta selkeitä päämääriä, joita on saavutettu. Tekijöiden haastatteluissa on hämmästelty 90-luvulla tehtyjä yli tuhatta suoran toiminnan iskua, mutta kirjassa on heikosti analysoitu mitä näillä iskuilla on oikeastaan saavutettu, ja miksi ne loppuivat.

90-luvun ja 00-luvun alun iskujen aikana Suomen turkistarhojen määrä puolittui (tosin eläinten kokonaismäärä pysyi ennallaan), ja pienet turkisliikkeet katosivat katukuvasta. Jälkimmäinen saavutus on merkittävä, koska tarjonta vaikuttaa kysyntään. Mikäli turkiksia ei näy näyteikkunoissa, ei ihmisistä enää vaikuta siltä että turkiksia tarvitsisi. Merkittävä syy suoran toiminnan iskujen vähenemiseen olikin se, että niillä saavutettiin suuri osa siitä, mitä ylipäätänsä oli mahdollista saavuttaa. Jäljelle jäi ainoastaan sellainen liiketoiminta joka pystyi kustantamaan kohonneet vartiontikustannukset ja maksettavaksi tulleet vakuutusten omavastuuosuudet.

Kamppailuiden syklit

Kirjan yksi merkittävimmistä ansioista on vuosien 1986-2016 ulkoparlamentaaristen liikkeiden jako seitsemään eri sykliin (jo mainittujen kahden lisäksi anarkismin tulo 1986-1994, ensimmäinen sosiaalikeskusliike 2002-2004, prekaariliike 2005-2006, toinen sosiaalikeskusliike 2007-2012 ja anarkismin uusi tuleminen tämän jälkeen). Rajanvedot ovat hyvin perusteltu, olen niistä täysin samaa mieltä. Mutta olen osittain eri mieltä siirtymien syistä.

Minulle kiinnostavimmat siirtymät ovat vuosien 1999-2000 siirtymä pois ympäristövallankumouksellisesta liikkeestä globaaliliikkeeseen, ja vuosien 2011-2012 siirtymä sosiaalikeskusliikkeestä takaisin anarkismiin. Ensimmäinen vedenjakaja kulkee koko kirjan läpi, monet haastatellut autonomit esittävät itsensä kontrastina 90-luvun liikkeelle tai oman aikansa anarkisteille. Tyypillisesti anarkismi määritellään kirjassa ”vanhakantaiseksi”, vaikka historiallisesti anarkismin ja autonomien tukema puoluepolitiikka ovat syntyneet samanaikaisesti 1800-luvulla.

Kirjoittajat asettautuvat tämän vuosituhannen puolelle jakolinjaa siinä, että saavutuksena esitetään useasti ”asioiden tuominen keskusteluun”, esimerkkeinä prekariaattikeskustelu ja perustulokeskustelu. 90-luvun liikkeen pääansiona esitellään autonomiliikkeen pohjustamisen lisäksi eläinten oikeuksien ja veganismin tuominen keskusteluun, mikä on mahdollistanut niiden myöhemmän valtavirtaistumisen.

Mutta 90-luvun liike ei ollut kiinnostunut mistään keskustelusta. Iskuja alettiin tekemään juuri siksi ettei keskustelun mahdollisuuksiin uskottu, Mitä tulee yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen, 90-luvun liikkeen strategia oli hyvin materialistinen, tavallaan marxilaisempi kuin 2000-luvun autonomimarxisteilla. Toisaalta 90-luvun liikkeen käsitys muutoksen resursseista oli hyvin idealistinen, muutoksen subjektina nähtiin aktivistien melko pieni skene ja sen aatteen palo. Luonnollisesti tämän resurssin rajat tulivat vastaan nopeasti.

Kirja on kirjoitettu rakkaudesta aiheeseen

Kun luin käsikirjoitusta, pidin enemmän Purokurun kirjoittamista osuuksista, koska ne olivat toimittajan ammattitaidoilla kirjoitettua asiallista, mutta faktoja pursuavaa tekstiä. Lopullista versiota lukiessa aloin kuitenkin arvostaa myös Montin romanttisempaa tyyliä.

Kirja ei teeskentele olevansa objektiivinen, ja juuri tällainen kirja on tarpeen. Kirjoittajat ovat tehneet aivan valtavan työn, jossa tunteja ei ole laskettu. Tutkija olisi kirjoittanut toisenlaisen kirjan, ja sellaisellekin olisi tarvetta. Mutta ulkopuolinen tutkija tuskin koskaan tajuaa monia asioita yhtä hyvin kuin tapahtumiin henkilökohtaisella panoksella osallistunut.

Kirjan vahvuus on tietysti myös sen heikkous. Kirjoittajat ymmärtävät hyvin vain oman liikkeensä keskustelut. Vaikka haastateltavien suulla kerrottua itsekritiikkiä on paljon, liikkeen ongelmia on myös jäänyt kirjasta pois. Mikä on inhimillistä.

Olisin toivonut kirjoittajien pystyvän analysoimaan kriittisemmin omia autonomien doktriinin mukaisia lähtöoletuksiaan. Kirjan tekijöiden käymä keskustelu lähinnä todistaa tekijöiden oman agendan, kriittinen suhtautuminen omiin lähtöoletuksiin olisi voinut luoda myös toisenlaisia tulkintoja.

Esimerkiksi autonomien analyysin mukaan ulkoparlamentaariset liikkeet ja parlamentaariset liikkeet voivat saada toisistaan synergiaa, ja tekijät ovat julkisuudessa esitelleet kirjaa tämän näkemyksen todistavana aineistona. Kirjassa haastatellut autonomit esittelevät myös yksittäisiä tapauksia todisteina, kuten Göteborgin mellakoiden syytteiden kaatumisen Suomessa. Itse en usko, että vapauttava tuomio olisi ollut vihreiden ansiota.

90-luvun radikalismi oli mielestäni pitkältii Paavo Lipposen sateenkaarihallituksen ansiota. Vasemmistoliitto ja vihreät olivat hallituksessa, kun leikkauksia tehtiin ja tuloerot kasvoivat jyrkästi. Eduskuntapuolueilla ei tuntunut olevan mitään eroa keskenään.

Vihreät lähtivät hallituksesta pari kuukautta sen jälkeen kun autonomit päättivät lähteä vihreisiin, ja ilman tätä eroa autonomien peliliike olisi tuskin ollut mahdollinen (kirjassa ei tosin mainita koska Monti liittyi vihreisiin, eikä hän pitänytkään tästä aikanaan ääntä***). Kun autonomit lähtivät vasemmistoliittoon vuoden 2008 kieppeillä, oli vasemmistoliitto ollut 5 vuotta oppositiossa ja vihreät lähdössä hallitukseen. Kun vihreät ja vasemmistoliitto olivat taas yhdessä hallituksessa 2011-2014, autonomiliike katosi hetkeksi kokonaan. Autonomien tyylinen toiminta ja keskustelu alkoi tehdä paluuta vasta Sipilän hallituksen aikana.

Minusta tendenssi on selvä. Autonomien ajatus parlamentarismin ja ulkoparlamentarismin symbioosista näyttää uskottavalta vain kun heidän tukemansa puolueet ovat oppositiossa. Tuntemani autonomit ovat pysyneet uskollisina valitsemilleen puolueille, mutta liikkeiden kohderyhmien silmissä autonomien konsepti ei ole vaikuttanut lainkaan uskottavalta autonomien puolueiden ollessa hallituksessa. Aina kun sekä vasemmisto että vihreät ovat hallituksessa, ulkoparlamentaarinen vimma on satanut anarkistien laariin. Näin Lipposen hallitusten aikana, ja näin Kataisen ja Stubbin hallitusten aikana. Suoraa toimintaa-kirja ei kuitenkaan juurikaan käsittele Suomen edustuksellista politiikkaa, vaikka symbioosia sen kanssa pidetään tärkeänä. Mikäli käsiteltäisiin, tämän symbioosin rajoitukset olisivat ilmeisiä. Lisäksi anarkismi vaikuttaa kumpuavan lama-aikojen vihasta, siinä missä autonomiliike kumpusi nousukauden optimismista.

Autonomit antoivat paljon vasemmistolle ja vihreille, vasemmisto ja vihreät eivät antaneet takaisin. Vuosina 2011-2012 romanivastainen rasismi ja nihkeys autonomista kaupunkikulttuuria vastaan voittivat Helsingin politiikassa, sosiaalikeskus Satama häädettiin ja autonomiliike katosi vuosikausien ajaksi.

Toki on myös vaihtoehtoinen selitys, että autonomit eivät vain tehneet riittävän ahkerasti vaalityötä vihreiden ja vasemmiston voiton eteen, jotta kaupungin voimasuhteet olisivat muuttuneet. Jakolinja vuonna 2011 meni todennäköisesti demarien sisällä. Helsingin demarivaikuttajista Tumppi Varonen oli valtauspiireissä tunnettu nihkeydestään sosiaalikeskuksia kohtaan, ja Ilkka Taipale on tunnettu kerjäyskiellon kannattaja ja romanien vihaaja **). Kun talonvaltaajat sitoivat Sataman kohtalon sen pihalle leiriytyneen romanileirin kohtaloon, romanienvihaajademarien kuppi meni nurin. Mutta demarien sisällä vaikuttamista ei sentään kukaan autonomikaan ole ehdottanut.

Naisten rooli

Kirjoittajat ovat myöntäneet myös haastatteluissa, että esimerkiksi aseistakieltäytyminen ja feminismi ovat jääneet kirjan aiherajauksen ulkopuolelle.

Kirjassa on mainittu monien aktiivien siirtyminen feministiseen liikkeeseen, mutta siirtymän syitä ei ole juurikaan käsitelty. 00-luvun valtaukset olivat ei-miehille usein turvattomia tiloja, ja nämä kokemukset ovat varmasti lisänneet kiinnostusta sekä feminismiin että keskustelua turvallisista tiloista.

Kirjoittajia on syytetty siitä, että kirjassa ovat äänessä lähinnä miehet. Kirjan lopussa olevassa kiitoslistassa on naisia (ja nimen perusteella sellaisiksi olettamiani) vain 11/38, eli vähemmän kuin joka kolmas. Autonomiliikkeen aikaan 15 vuotta sitten Suomi oli erilainen, ja miehet veivät kaikkialla yhteiskunnassa enemmän tilaa naisten kustannuksella kuin nykyään. Toisaalta 90-luvulla erityisesti eläinoikeusliikkeessä naisilla oli yhtä paljon toimijuutta kuin miehillä. Syklin vaihtuminen 90- ja 00-luvun vaihteessa siis vähensi naisten toimijuutta, ja tämä muutos oli osittain myös seurausta tehdyistä valinnoista.

Kuten kirjassa mainitaan, autonomiliike pyrki valmistelemaan liikkeen päätöksiä pienessä sisäpiirissä, ennen kun niitä käsiteltiin valtausten yhteisissä kokouksissa. Tähän sisäpiiriin Monti kutsui miltei yksinomaan miehiä. Se että Monti on toinen kirjan kirjoittajista on saattanut hyvinkin vähentää tuolloin liikkeessä toimineiden naisten kiinnostusta antaa kirjaa varten haastatteluja.

Mitä muuta kirjasta jäi pois?

Autonomien ja anarkistien näkemyserot selitetään kirjassa poliittisina, mutta alkuperäinen välirikko keväällä 2000 liittyi Montin henkilöön ja toimintatapoihin. Autonomien ja anarkistien strategiat alkoivat eriytymään jyrkemmin vasta 2 vuotta myöhemmin autonomien lähdettyä vihreisiin. Näitä henkilöriitoja ei ole tässä historiikissa käsitelty. Oman versionsa mukaan Monti vetäytyi aktiivisesta toiminnasta vuonna 2003, mutta hän on sen jälkeen yrittänyt tehdä paluuta muutamia kertoja, esimerkiksi ilmastotoimintaan joskus vuoden 2013 ***) tienoilla. Tällöinkin erimielisyydet toimintatavoista anarkistien kanssa tulivat pinnalle, mutta episodi on kirjasta unohdettu.

Vuosituhannen vaihteen siirtymä oli myös siirtymä maantieteellisesti laajasta toiminnasta 3-4 suureen kaupunkikeskittymään. Helsingin ulkopuolista aktivismia on käsitelty kirjassa vähän, vain turkulaisia, jyväskyläläisiä ja yhtä torniolaista on haastateltu. Tampereelta ei ole ilmeisesti haastateltu ketään, vaikka suhteessa asukaslukuun se on ollut Suomen kapinallisin kaupunki viimeistään 90-luvun lopusta lähtien. Mutta Tampereella autonomimarxismi ei koskaan ole ollut kovin vahva suuntaus, asiat ovat pyörineet enemmän anarkismin ympärillä.

Hesarin haastattelun perusteella saa kuvan, että Monti lähti liikkeisiin suurin piirtein estääkseen niiden ”liiallisen radikalisoitumisen”. Tämä ei vastaa omia muistikuviani, Montin näkemykset tarpeellisesta konfrontaation asteesta heilahtelivat, ja esimerkiksi kirjassa kuvattu teatraalinen vastakkainasettelu poliisin kanssa syksyn 1999 mielenosoituksissa oli varmasti paljolti Montin aloite. Ikä voi tietysti sekä tasoittaa heilahteluja että heikentää muistia. Toki konfrontaatio on toisinaan myös tarpeen, en väitä että Montin aikanaan kannattamat linjaukset katutaktiikasta olisivat olleet vääriä.

Kirjaa lukiessa ymmärsin, kuinka monissa asioissa olen itse ollut aikanaan väärässä ja autonomit oikeassa. Erityisen hyvä oli lainaus Eetu Vireniltä sivulla 145: ”ihanteita olennaisempaa Virenille on 'kumouksellisen subjektin rakentaminen ja sen voiman lisääminen'”, vaikka ihanteellisuuden sijasta itse puhuisin tässä yhteydessä aatteellisuudesta. Aatteenkin pitää aina perustua käytännön kamppailuiden kokemuksiin, vaikka liikkeiden laskusuhdanteiden aikoina tämä voi helposti unohtua. Aatteiden ja liikkeiden pitää pystyä perustelemaan itsensä aina uudestaan yhteiskunnallisten tilanteiden muuttuessa.

Kirjassa ei ole juurikaan käsitelty liikkeiden kytköksiä punk-musiikkin, varmaankin siksi että aihetta on avattu laajasti Ville Similän ja Mervi Vuorelan Valtio vihaa sua-kirjassa.

Lukukokemus oli suorastaan hengästyttävä. Liikkeitä, kampanjoita ja henkilöitä vyhöryy toinen toistensa perään, ja mahdollisesti jo seuraavassa kappaleessa käsitellään jotain uutta juttua.

On loistava juttu, että kirjassa on erittäin vähän vieraannuttavaa akateemista jargonia. Se on lähestyttävä kenelle tahansa liikkeistä kiinnostuneelle. Uskon, että olisi kuitenkin mahdollista tehdä enemmän analyysiä luopumatta tästä yleistajuisuudesta.

Molemmat kirjoittajat ovat aikanaan analysoineet liikkeitä hyvinkin pisteliäästi. Mielestäni kirjaan olisi voinut laittaa rohkeampaakin kritiikkiä, siitä huolimatta että se olisi saattanut vieraannuttaa osan liikkeisiin osallistuneista lukijoista, ja siitä huolimatta että todennäköisesti olisin ollut kaikesta eri mieltä. Olisin halunnut enemmänkin aihetta kiistellä kirjoittajien kanssa. Mikä liikkeissä on noin keskimäärin onnistunut, mikä ei ole onnistunut? Mitä on saavutettu ja mitä ei? Mitä tästä kaikesta voi oppia? Nyt loppu-yhteenvetoa ei oikeastaan edes ole, ja johtopäätökset jäävät lukijan tehtäväksi.

Antti Rautiainen

Tänään Pontus Purokuru kertoo kirjan aihepiiristä Kupolissa. Luennosta on tarkoitus tehdä tallenne, joka tulee nähtäväksi tapahtuman seinälle parin päivän sisällä. Lisäksi Helsingin yliopiston Attac on järjestämässä kirjasta lukupiiriä, jonka on tarkoitus alkaa maanantaina 26.3

*) Tämän huomasi ensin Veikko Eranti.

**) Taipale toki perustelee itselleen, että kerjäyskielto olisi jollain tavalla romanien itsensä etu. Mutta jos et usko aikuisen ihmisryhmän kykyyn valita itselleen paras huonoista vaihtoehdoista, vihaat tätä ihmisryhmää vaikka itse toisin kuvittelisit.

***) Korjauksia: Monti on sanonut ettei ole koskaan ollut vihreiden jäsen. Vuosiluku korjattu vuodeksi 2013. 

]]>
0 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252491-suora-toimintaa-autonomiset-liikkeet-suomessa-1986-2016-kirja-arvostelu#comments Anarkismi Autonomia Liikkeet Suora toiminta Sun, 18 Mar 2018 10:02:38 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252491-suora-toimintaa-autonomiset-liikkeet-suomessa-1986-2016-kirja-arvostelu
Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi – jälkikirjoitus http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251866-intersektionaalinen-feminismi-ja-antikapitalismi-jalkikirjoitus <p>Julkaisin joulukuussa tässä blogissa neliosaisen kirjoitussarjan &rdquo;intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi&rdquo; (<a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247554-intersektionaalinen-feminismi-ja-sosialismi">ensimmäinen osa)</a>. Kirjoituksista ei syntynyt paljoakaan keskustelua, mutta enpä sellaista odottanutkaan. Sellainen itersektionalismin kritiikki, jossa toivotaan intersektionalismilta selvempää kannanottoa kapitalismiin, leviää yleensä vain antikapitalistien, mutta ei feministien kesken. Näin kävi myös K<a href="https://takku.net/article.php/20180129112855855">apinatyöläisen artikkelille</a> samasta aiheesta, joka oli kirjoitettu omaa juttuani aikaisemmin mutta julkaistiin netissä myöhemmin .</p><p>Onko intersektionalismi sittenkin antikapitalistista?</p><p>Olisin toivonut, että kirjoitukseni pääpointit olisi todistettu vääriksi, että minulle olisi osoitettu että kapitalismikritiikki läpäisee intersektionalismin. En ollut pointeistani täysin varma, enkä ole vieläkään. Minulla ei ollut tyhjentävää määrää lähdemateriaalia. Valikoin materiaaliksi muutamia sukupuolentutkimuksen tenttikirjoja ja otoksen nettikirjoituksia. Nykyisen intersektionalistisen keskustelun virtausten analyysi edellyttäisi sosiaalisen median perkaamista, ja niin valtavaa tekstimateriaalia että sen käsittely pitäisi mahdollisesti jotenkin automatisoida. Suurin osa nykyiseen keskusteluun osallistuvista ammentaa tietonsa pääosin sosiaalisesta mediasta ja verkkosivuista, ei tenttikirjoista.</p><p><a href="https://www.facebook.com/antti.i.rautiainen/posts/2027162757560273">Tässä ketjussa</a> väitteeni pyrittiin kumoamaan&nbsp;viittaamalla Everydayfeminism.comin&nbsp; ja Bitchmedia.orgin &rdquo;antikapitalistisuuteen&rdquo;. Tarkistin googlen avulla mitä Everydayfeminismissä on kirjotettu anarkismista, sosialismista ja kapitalismista. Anarkismista ja sosialismista ei ole kirjotettu mitään joka käsittelisi aiheita, kapitalismiin viitataan ajoittain kielteisessä mielessä (<a href="https://everydayfeminism.com/2014/12/diet-culture-upholds-capitalism/">esimerkki</a>), mutta jutuissa ei mitenkään määritellä mitä kapitalismilla tarkotetaan, ja sanan voisi vaihtaa vaikkapa &quot;epätasa-arvoksi&quot;, &quot;ahneudeksi&quot; tai &quot;uusliberalismiksi&quot; ilman että sisältö muuttuisi. Eli tämän otoksen perusteella Everydayfeminism vahvistaa pointtini siitä, miten kapitalismia käsitellään intersektionalistisissa kirjoituksissa.</p><p>Bitchmedia.org on erilainen projekti kuin everydayfeminism. Sillä on kytkökset punk-alakulttuuriin. On kirjoituksia kuolleista anarkisteista (mm. Lucy Parsons, joka tosin vastusti feminismiä eikä sitä mainita jutussa), tosin nämä kirjoitukset näyttävät olevan ulkopuolisten ja harjoittelijoiden, ei toimituskunnan tekemiä. Lisäksi sivulla on <a href="http://www.bitchmedia.org/article/popaganda/life-late-capitalism">eksplisiittisesti antikapitalistinen podcast</a>.&nbsp;Mutta myöskään Bitchmediassa ei ole yhtäkään juttua jossa kapitalismi määriteltäisiin, tai jossa pohdittaisiin, minkälaista olisi elämä ilman kapitalismia. Alexa rankingin perusteella kävijöitä Bitchmedialla on kertaluokkaa vähemmän kun Everydayfeminismillä. On kiinnostavaa, ettei Bitchmedia ei kuvaile itseään intersektionaaliseksi vaan pelkästään feministiseksi, eikä siellä juurikaan käydä keskustelua intersektionalismista. Se näyttääkin olevan enemmän osa toisen aallon sosialistisen feminismin jatkumoa.</p><p>Eli Everydayfeminism on todistusaineistoa pointtini puolesta, Bitchmedia sitä vastaan. Koska jälkimmäisen kävijämäärät ovat nousussa, se voi onnistua muuttamaan feminististä keskustelua kapitalismista. Mitään lopullista ei tämänkään lisäaineiston perusteella voi sanoa intersektionalismin nykytilasta, joten toivoisin että joku joskus tutkisi aihetta perusteellisesti, ja keräisi systemaattisen aineiston jossa mukana olisivat myös blogit ja sosiaalinen media.</p><p>En pettyisi mikäli joku todistaisi pointtini vääräksi. Kirjoitusprosessin aikana jouduin muutenkin luopumaan joistain ennakkokäsityksistäni. Olen esimerkiksi luullut, että feminismin hegemoninen suuntaus olisi aina ollut liberaali feminismi. Nyt tiedän, että 60- ja 70-luvulla sosialistinen feminismi oli vahvempi suuntaus. Nykyään toisen aallon feminismiin ja radikaalifeminismiin viitataan usein vain kun halutaan puhua sen kapea-alaisuudesta (esimerkiksi transihmisiä vastaan). Tämä kritiikki pitääkin pitkälti paikkansa, vaikka poikkeuksiakin oli. Mutta suhteessa kapitalismiin toisen aallon feminismi oli yleensä &rdquo;intersektionalistisempaa&rdquo; kuin nykyinen intersektionalismi.</p><p>Anarkismi ja antikapitalismi</p><p>Takussa julkaistu pitkä vastine<em> </em><em>Analyysia etsimässä: Anarkismi, sorron muodot ja kamppailu systeemiä vastaan</em>, käsitteli lähinnä anarkismin historiaa ja tarttui kirjoitukseni yksittäiseen kappaleeseen (<a href="https://takku.net/article.php/20180113171201522">ensimmäinen osa</a>). Jutussa on tyypillisiä splainauksen ongelmia: parin lauseen perusteella tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja lisäksi kirjoitussarjan kahdeksannessa ja yhdeksännessä osassa toisaalta toistetaan alkuperäisen juttuni pointteja sellaisenaan, ja toisaalta niitä jätetään niitä tyystin huomiotta. Esimerkiksi vastineen yhdeksännessä luvussa väitetään, että intersektionalismi olisi suoraa jatkoa 70-luvun mustalle ja sosialistiselle feminismille, vaikka olin käyttänyt tuhansia merkkejä näiden välisten erojen osoittamiseen ja analysointiin.</p><p>Vastineessa kritisoitiin tätä kirjoitukseni kohtaa:</p><p><em>Anarkismi olisi siis myös voinut keskittyä keskusteluun luokkasyrjinnästä kapitalismin sijasta, ja individualistianarkistit ovatkin usein kamppailleet enemmän &rdquo;porvareita ja porvarillisuutta&rdquo; kuin kapitalismia vastaan. Antikapitalismi tuli anarkismin keskiöön, koska Kropotkin omaksui Marxin kapitalismianalyysin sellaisenaan ja integroi sen osaksi anarkismia.</em></p><p>Minun olisi pitänyt olla tarkempi siitä mitä tarkoitan antikapitalismilla. Itse määrittelen sosialismin yleensä &rdquo;kapitalismin kritiikkinä&rdquo;, johon kuitenkin sisältyy suuntauksia jotka eivät halua täysin lopettaa kapitalismia, vaan pelkästään kontroloida sitä (kuten nykyinen sosialidemokratia). Antikapitalismi taas tarkoittaa liikkeitä, jotka haluavat lopettaa kapitalismin. Tämän määritelmän mukaan kaikki sosialistit eivät ole antikapitalisteja, mutta kaikki antikapitalistit ovat sosialisteja.</p><p>Kun Stirner ja Proudhon loivat nykyisen anarkistiliikkeen aatteellisen perustan 1840-luvulla, he olivat selvästi sosialisteja tässä laajassa mielessä. Mutta toisin kuin <em>Analyysia etsimässä: Anarkismi, sorron muodot ja kamppailu systeemiä vastaan</em> -kirjoituksessa annetaan ymmärtää, tuolloin kaikki anarkistinen ja sosialistinen ajattelu oli osa tasavaltalaista liikettä monarkiaa ja yksinvaltiutta vastaan. On siis aikamoista vähättelyä välttää, että &rdquo;Anarkismilla on myös pieni, epäsuora yhteys liberaaliin ajatteluun ja liikehdintään&rdquo;. Vuosien 1848 vallankumouksessa ja Pariisin kommuunissa 1871 anarkistit ja sosialistit taistelivat rinta rinnan jakobiinien, eli aikansa radikaalien liberaalien kanssa (tosin tämä liittolaisuus ei läheskään aina sujunut ilman <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/June_Days_uprising">väkivaltaisia kupruja</a>). Bakunin oli tasavaltalainen (eli liberaali) yli 20 vuoden ajan ennen kuin hänestä tuli anarkisti, ja vielä anarkistinakin hän sanoi, että &rdquo;epätäydellisinkin tasavalta on parempi kuin valistuneinkaan yksinvaltius&rdquo;.</p><p>Vaikka Stirner vastusti kapitalismia, hänen filosofiansa on ristiriidassa kaikenlaisten järjestöjen kanssa. Proudhon ei kannattanut vallankumousta, vaan työväen osuuskuntia ja &rdquo;kansan pankkia&rdquo;, joka olisi vaihtoehto kaupalliselle pankkitoiminnalle. Stirnerin ideat saivat ja saavat eniten vastakaikua itsensä työllistävien parissa, osuuskunta-aate taas on perinteisesti vedonnut eniten ammattitaitoisimpaan ja parhaiten palkattuun työväenluokan osaan, &rdquo;työläisaristokratiaan&rdquo;. Suomessa Väinö Tannerin kaltaiset merkittävimmät osuuskuntaliikkeen vaikuttajat ovat yleensä olleet työväenliikkeen maltillisinta laitaa. On hankalaa spekuloida mitä työväenliikkeelle olisi käynyt ilman Marxia, Bakuninia ja Kropotkinia. Todennäköisesti joku muu olisi keksinyt samat ideat ja Proudhonin näkemys olisi jäänyt vähemmistöön joka tapauksessa. Olen täysin varma siitä, etteivät Stirnerin ja Proudhonin ideat olisi voineet sellaisenaan synnyttää vallankumouksellista työväen järjestäytymistä, yksinkertaisesti siksi että Proudhon vastusti vallankumousta ja Stirner vastusti järjestäytymistä.</p><p>Voi olla, että minun olisi pitänyt antaa Bakuninille yhtä paljon kiitosta kuin Kropotkinille anarkismin nykyisestä johdonmukaisesta antikapitalismista. Mielestäni Kropotkinin kommunismi on uskottavampi visio kuin Bakuninin kollektivismi. Mutta ei ole mitään selkeää syytä etteikö vallankumouksellinen, järjestäytynyt työväenliike olisi voinut järjestäytyä myös kollektivismin ympärille, mikäli kommunismi olisi jostain syystä jäänyt keksimättä. Mutta Bakunin lainasi Marxilta lähes yhtä paljon kuin Kropotkin, joten marxilaisuuden merkitystä synteesille ei tässä pääse mitenkään pakoon. Mikäli kukaan anarkisti ei olisi lainannut Marxilta ja liike olisi keskittynyt Omaan Egoon tai osuuskuntien perustamiseen kuten Stirner ja Proudhon, ei anarkismilla olisi välttämättä ollut mitään roolia missään vallankumouksessa.</p><p>Individualismista ja George Sandista</p><p>Vastine kirjoitukseeni on oikeassa siinä, että anarko-individualismi tarkoittaa useampaa eri asiaa. Sillä on ainakin neljä eri merkitystä:</p><p>&nbsp;</p><p>1) Filosofinen individualismi</p><p>2) Organisaatioiden vastustaminen</p><p>3) Yksilövaikuttaminen yhteisöllisen vaikuttamisen sijasta, vaihtoehtoinen elämäntapa</p><p>4) Yksilöiden tekemät iskut</p><p>&nbsp;</p><p>Näistä ensimmäinen liittyy kiintästi toiseen ja kolmanteen. Neljäs merkitys on kauempana, koska yksilöiden tekemiä iskuja ovat tehneet paljon myös muiden anarkismin suuntausten edustajat. Kun viittasin kamppailuun &rdquo;porvareita ja porvarillisuutta vastaan&rdquo;, mielessäni olivat lähinnä Oscar Wilde ja Ranskan 1800-luvun taidepiirit. Nämä piirit vilisivät anarkisteja, ja sieltä on peräisin termi &rdquo;boheemi&rdquo; sen nykymerkityksessä. Voi olla, että mielikuvani on väärä, Oscar Wilde on poikkeus, muut taidepiirien anarkistit viettivät porvarillista perhe-elämää ja sellaiset porvariston paheksuman paheellisen elämän harrastajat kuten Paul Verlaine olivat poliittisilta kannoiltaan pikemminkin jakobiineja tai marxilaisia. Tai sitten ei. Individualistisen anarkismin ja vaihtoehtoisten elämäntapojen suhteen analyysi vaatisi tarkempaa perehtymistä. Vaihtoehtoisista elämäntavoista vegetarismilla ja nudismilla oli suosiota myös varhaisten anarkosyndikalistien parissa, joten ne eivät olleet mikään individualistianarkistien yksinoikeus.</p><p><br />Vastineen kahdeksannen luvun väite &rdquo;feminismin juontaminen George Sandista ja feminismin analyysin juontaminen kaunokirjallisuudesta on aika kyseenalainen genealogia&rdquo; osoittaa, ettei kirjottaja ole kovin syvällisesti perehtynyt feminismin historiaan. Napoleonin jälkeinen restauraatio tuhosi Ranskan vallankumouksen aikaisen sosialistisen ja feministisen kirjallisuuden, 1830-luvulla näitä ei enää ollut saatavilla. Vuoden 1830-luvun vallankumous oli Ranskassa jonkinlainen nollapiste, jolloin näitä keskusteluja alettiin luomaan alusta. Ranskan vallankumouksen aikaiset kirjoitukset, kuten Godwinin</p><p><em>Enquiry Concerning Political Justice </em>ja vastaavat feministiset kirjoitukset löydettiin uudestaan arkistojen kätköistä vasta 1800-luvun toisella puoliskolla. Godwinin teos ei ollut tuttu Stirnerille eikä Proudhonille, osaksi anarkismin kaanonia sen liitti vasta englantilaiseen historiaan paremmin perehtynyt Kropotkin. <em>Analyysiä etsimässä</em> -kirjoittaja on siis väärässä yrittäessään esittää suoran historiallisen jatkumon. Sama koskee yrityksiä yhdistää varhainen naisliike Ranskan vallankumoukseen. Sandia edeltäviä kaunokirjallisia feministisiä, naisten kirjoittamia teoksia ovat esimerkiksi Betje Wolffin ja Aagje Deckenin <em>Sarah Burgerhart</em> (1782) ja Germaine de Staëlin <em>Corinne </em>(1807). Naisasiaa ajanut pamflettikirjallisuus alkoi jo Marie Le Jars de Gournayn <em>Égalité des Hommes et des Femmes</em>illä vuonna 1622. Näistä ja lukuisista muista Napoleonin aikaisista ja sitä edeltävistä kirjoista ei kuitenkaan enää keskusteltu 1830- ja 1840-luvulla. Tämän vuoksi George Sandilla oli tuolloin suuri merkitys. Toisin kuin Suzanne Voilquin, Sand oli aikansa megajulkkis joka herätti pahennusta Venäjällä asti. Vaikuttaa siltä, että <em>Analyysiä etsimässä</em> -kirjoittaja on tutustunut huomattavasti paremmin Yhdysvaltain liikkeiden historiaan kuin mannermaisiin liikkeisiin. Feminismin historiassa Ranska on yhtä keskeinen maa kuin Yhdysvallat, siitä huolimatta että Ranskassa äänioikeus saavutettiin Euroopan suurten maiden joukossa viimeisenä, koska sosialistimiehet pelkäsivät naisten äänestävän konservatiiveja.</p><p>&nbsp;</p><p>Nippelitietoa eurooppalaisen feminismin historiasta</p><p>&nbsp;</p><p>Antoisin kirjoitussarjaa varten lukemani kirja oli Karen Offenin todella huolellisesti kirjoitettu <em>European </em><em>F</em><em>eminisms 1700-1950: </em><em>A Political History</em><em>, </em>siitä huolimatta että kirjoittaja suhtautuu sosialismiin melko kielteisesti (osin hyvistä syistä). Kirjasta opin paljon myös sellaista nippelitietoa, jota en saanut mahtumaan alkuperäiseen kirjoitukseeni.</p><p>Esimerkiksi sen, että toisin kuin netissä edelleen usein väitetään, Charles Fourier ei keksinyt feminismiä liikkeen määritelmänä 1830-luvulla, vaan termi levisi vasta 1880- ja 1890-luvulla (s. 19). Mutta koska varhaisemman naisliikkeen ohjelma on olennaisesti samanlainen kuin 1890-luvun feminismin, mielestäni sitäkin voi kutsua feministiseksi liikkeeksi.</p><p>Feminististen puolueiden historiaan liittyen kirjassa oli kiinnostava anekdootti, että yksi ensimmäisistä naisten puolueista oli Itävallan naispuolue Österreichische Frauenpartei, joka kampainoi vuoden 1930 vaaleissa Nationaler Wirtschaftsblock-puolueen ehdokkaan Maria Schneiderin puolesta joka liittyi natseihin vuonna 1934.</p><p>Lisäksi oli kiinnostavaa, että naisen laillinen asema viktoriaanisessa Iso-Britanniassa oli huonompi kuin missään muualla länsimaissa, ja naisliikkeen ohjelmaan kohdistunut sensuuri oli siellä tiukinta (s. 194). Usein ajatellaan, että liberalismi on edennyt rinta rinnan teollistumisen myötä. Naisten aseman suhteen kehitys on kuitenkin ollut päinvastainen, koska 1800-luvun Iso-Britannia oli varmasti aikansa taloudellisesti edistynein maa. Naisten aseman heikentyminen 1800-luvulla on arvatenkin johtunut tarpeesta tuottaa lisää väestöä teollista sodankäyntiä varten.</p><p>&nbsp;</p><p>Antti Rautiainen</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Julkaisin joulukuussa tässä blogissa neliosaisen kirjoitussarjan ”intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi” (ensimmäinen osa). Kirjoituksista ei syntynyt paljoakaan keskustelua, mutta enpä sellaista odottanutkaan. Sellainen itersektionalismin kritiikki, jossa toivotaan intersektionalismilta selvempää kannanottoa kapitalismiin, leviää yleensä vain antikapitalistien, mutta ei feministien kesken. Näin kävi myös Kapinatyöläisen artikkelille samasta aiheesta, joka oli kirjoitettu omaa juttuani aikaisemmin mutta julkaistiin netissä myöhemmin .

Onko intersektionalismi sittenkin antikapitalistista?

Olisin toivonut, että kirjoitukseni pääpointit olisi todistettu vääriksi, että minulle olisi osoitettu että kapitalismikritiikki läpäisee intersektionalismin. En ollut pointeistani täysin varma, enkä ole vieläkään. Minulla ei ollut tyhjentävää määrää lähdemateriaalia. Valikoin materiaaliksi muutamia sukupuolentutkimuksen tenttikirjoja ja otoksen nettikirjoituksia. Nykyisen intersektionalistisen keskustelun virtausten analyysi edellyttäisi sosiaalisen median perkaamista, ja niin valtavaa tekstimateriaalia että sen käsittely pitäisi mahdollisesti jotenkin automatisoida. Suurin osa nykyiseen keskusteluun osallistuvista ammentaa tietonsa pääosin sosiaalisesta mediasta ja verkkosivuista, ei tenttikirjoista.

Tässä ketjussa väitteeni pyrittiin kumoamaan viittaamalla Everydayfeminism.comin  ja Bitchmedia.orgin ”antikapitalistisuuteen”. Tarkistin googlen avulla mitä Everydayfeminismissä on kirjotettu anarkismista, sosialismista ja kapitalismista. Anarkismista ja sosialismista ei ole kirjotettu mitään joka käsittelisi aiheita, kapitalismiin viitataan ajoittain kielteisessä mielessä (esimerkki), mutta jutuissa ei mitenkään määritellä mitä kapitalismilla tarkotetaan, ja sanan voisi vaihtaa vaikkapa "epätasa-arvoksi", "ahneudeksi" tai "uusliberalismiksi" ilman että sisältö muuttuisi. Eli tämän otoksen perusteella Everydayfeminism vahvistaa pointtini siitä, miten kapitalismia käsitellään intersektionalistisissa kirjoituksissa.

Bitchmedia.org on erilainen projekti kuin everydayfeminism. Sillä on kytkökset punk-alakulttuuriin. On kirjoituksia kuolleista anarkisteista (mm. Lucy Parsons, joka tosin vastusti feminismiä eikä sitä mainita jutussa), tosin nämä kirjoitukset näyttävät olevan ulkopuolisten ja harjoittelijoiden, ei toimituskunnan tekemiä. Lisäksi sivulla on eksplisiittisesti antikapitalistinen podcast. Mutta myöskään Bitchmediassa ei ole yhtäkään juttua jossa kapitalismi määriteltäisiin, tai jossa pohdittaisiin, minkälaista olisi elämä ilman kapitalismia. Alexa rankingin perusteella kävijöitä Bitchmedialla on kertaluokkaa vähemmän kun Everydayfeminismillä. On kiinnostavaa, ettei Bitchmedia ei kuvaile itseään intersektionaaliseksi vaan pelkästään feministiseksi, eikä siellä juurikaan käydä keskustelua intersektionalismista. Se näyttääkin olevan enemmän osa toisen aallon sosialistisen feminismin jatkumoa.

Eli Everydayfeminism on todistusaineistoa pointtini puolesta, Bitchmedia sitä vastaan. Koska jälkimmäisen kävijämäärät ovat nousussa, se voi onnistua muuttamaan feminististä keskustelua kapitalismista. Mitään lopullista ei tämänkään lisäaineiston perusteella voi sanoa intersektionalismin nykytilasta, joten toivoisin että joku joskus tutkisi aihetta perusteellisesti, ja keräisi systemaattisen aineiston jossa mukana olisivat myös blogit ja sosiaalinen media.

En pettyisi mikäli joku todistaisi pointtini vääräksi. Kirjoitusprosessin aikana jouduin muutenkin luopumaan joistain ennakkokäsityksistäni. Olen esimerkiksi luullut, että feminismin hegemoninen suuntaus olisi aina ollut liberaali feminismi. Nyt tiedän, että 60- ja 70-luvulla sosialistinen feminismi oli vahvempi suuntaus. Nykyään toisen aallon feminismiin ja radikaalifeminismiin viitataan usein vain kun halutaan puhua sen kapea-alaisuudesta (esimerkiksi transihmisiä vastaan). Tämä kritiikki pitääkin pitkälti paikkansa, vaikka poikkeuksiakin oli. Mutta suhteessa kapitalismiin toisen aallon feminismi oli yleensä ”intersektionalistisempaa” kuin nykyinen intersektionalismi.

Anarkismi ja antikapitalismi

Takussa julkaistu pitkä vastine Analyysia etsimässä: Anarkismi, sorron muodot ja kamppailu systeemiä vastaan, käsitteli lähinnä anarkismin historiaa ja tarttui kirjoitukseni yksittäiseen kappaleeseen (ensimmäinen osa). Jutussa on tyypillisiä splainauksen ongelmia: parin lauseen perusteella tehdään pitkälle meneviä johtopäätöksiä, ja lisäksi kirjoitussarjan kahdeksannessa ja yhdeksännessä osassa toisaalta toistetaan alkuperäisen juttuni pointteja sellaisenaan, ja toisaalta niitä jätetään niitä tyystin huomiotta. Esimerkiksi vastineen yhdeksännessä luvussa väitetään, että intersektionalismi olisi suoraa jatkoa 70-luvun mustalle ja sosialistiselle feminismille, vaikka olin käyttänyt tuhansia merkkejä näiden välisten erojen osoittamiseen ja analysointiin.

Vastineessa kritisoitiin tätä kirjoitukseni kohtaa:

Anarkismi olisi siis myös voinut keskittyä keskusteluun luokkasyrjinnästä kapitalismin sijasta, ja individualistianarkistit ovatkin usein kamppailleet enemmän ”porvareita ja porvarillisuutta” kuin kapitalismia vastaan. Antikapitalismi tuli anarkismin keskiöön, koska Kropotkin omaksui Marxin kapitalismianalyysin sellaisenaan ja integroi sen osaksi anarkismia.

Minun olisi pitänyt olla tarkempi siitä mitä tarkoitan antikapitalismilla. Itse määrittelen sosialismin yleensä ”kapitalismin kritiikkinä”, johon kuitenkin sisältyy suuntauksia jotka eivät halua täysin lopettaa kapitalismia, vaan pelkästään kontroloida sitä (kuten nykyinen sosialidemokratia). Antikapitalismi taas tarkoittaa liikkeitä, jotka haluavat lopettaa kapitalismin. Tämän määritelmän mukaan kaikki sosialistit eivät ole antikapitalisteja, mutta kaikki antikapitalistit ovat sosialisteja.

Kun Stirner ja Proudhon loivat nykyisen anarkistiliikkeen aatteellisen perustan 1840-luvulla, he olivat selvästi sosialisteja tässä laajassa mielessä. Mutta toisin kuin Analyysia etsimässä: Anarkismi, sorron muodot ja kamppailu systeemiä vastaan -kirjoituksessa annetaan ymmärtää, tuolloin kaikki anarkistinen ja sosialistinen ajattelu oli osa tasavaltalaista liikettä monarkiaa ja yksinvaltiutta vastaan. On siis aikamoista vähättelyä välttää, että ”Anarkismilla on myös pieni, epäsuora yhteys liberaaliin ajatteluun ja liikehdintään”. Vuosien 1848 vallankumouksessa ja Pariisin kommuunissa 1871 anarkistit ja sosialistit taistelivat rinta rinnan jakobiinien, eli aikansa radikaalien liberaalien kanssa (tosin tämä liittolaisuus ei läheskään aina sujunut ilman väkivaltaisia kupruja). Bakunin oli tasavaltalainen (eli liberaali) yli 20 vuoden ajan ennen kuin hänestä tuli anarkisti, ja vielä anarkistinakin hän sanoi, että ”epätäydellisinkin tasavalta on parempi kuin valistuneinkaan yksinvaltius”.

Vaikka Stirner vastusti kapitalismia, hänen filosofiansa on ristiriidassa kaikenlaisten järjestöjen kanssa. Proudhon ei kannattanut vallankumousta, vaan työväen osuuskuntia ja ”kansan pankkia”, joka olisi vaihtoehto kaupalliselle pankkitoiminnalle. Stirnerin ideat saivat ja saavat eniten vastakaikua itsensä työllistävien parissa, osuuskunta-aate taas on perinteisesti vedonnut eniten ammattitaitoisimpaan ja parhaiten palkattuun työväenluokan osaan, ”työläisaristokratiaan”. Suomessa Väinö Tannerin kaltaiset merkittävimmät osuuskuntaliikkeen vaikuttajat ovat yleensä olleet työväenliikkeen maltillisinta laitaa. On hankalaa spekuloida mitä työväenliikkeelle olisi käynyt ilman Marxia, Bakuninia ja Kropotkinia. Todennäköisesti joku muu olisi keksinyt samat ideat ja Proudhonin näkemys olisi jäänyt vähemmistöön joka tapauksessa. Olen täysin varma siitä, etteivät Stirnerin ja Proudhonin ideat olisi voineet sellaisenaan synnyttää vallankumouksellista työväen järjestäytymistä, yksinkertaisesti siksi että Proudhon vastusti vallankumousta ja Stirner vastusti järjestäytymistä.

Voi olla, että minun olisi pitänyt antaa Bakuninille yhtä paljon kiitosta kuin Kropotkinille anarkismin nykyisestä johdonmukaisesta antikapitalismista. Mielestäni Kropotkinin kommunismi on uskottavampi visio kuin Bakuninin kollektivismi. Mutta ei ole mitään selkeää syytä etteikö vallankumouksellinen, järjestäytynyt työväenliike olisi voinut järjestäytyä myös kollektivismin ympärille, mikäli kommunismi olisi jostain syystä jäänyt keksimättä. Mutta Bakunin lainasi Marxilta lähes yhtä paljon kuin Kropotkin, joten marxilaisuuden merkitystä synteesille ei tässä pääse mitenkään pakoon. Mikäli kukaan anarkisti ei olisi lainannut Marxilta ja liike olisi keskittynyt Omaan Egoon tai osuuskuntien perustamiseen kuten Stirner ja Proudhon, ei anarkismilla olisi välttämättä ollut mitään roolia missään vallankumouksessa.

Individualismista ja George Sandista

Vastine kirjoitukseeni on oikeassa siinä, että anarko-individualismi tarkoittaa useampaa eri asiaa. Sillä on ainakin neljä eri merkitystä:

 

1) Filosofinen individualismi

2) Organisaatioiden vastustaminen

3) Yksilövaikuttaminen yhteisöllisen vaikuttamisen sijasta, vaihtoehtoinen elämäntapa

4) Yksilöiden tekemät iskut

 

Näistä ensimmäinen liittyy kiintästi toiseen ja kolmanteen. Neljäs merkitys on kauempana, koska yksilöiden tekemiä iskuja ovat tehneet paljon myös muiden anarkismin suuntausten edustajat. Kun viittasin kamppailuun ”porvareita ja porvarillisuutta vastaan”, mielessäni olivat lähinnä Oscar Wilde ja Ranskan 1800-luvun taidepiirit. Nämä piirit vilisivät anarkisteja, ja sieltä on peräisin termi ”boheemi” sen nykymerkityksessä. Voi olla, että mielikuvani on väärä, Oscar Wilde on poikkeus, muut taidepiirien anarkistit viettivät porvarillista perhe-elämää ja sellaiset porvariston paheksuman paheellisen elämän harrastajat kuten Paul Verlaine olivat poliittisilta kannoiltaan pikemminkin jakobiineja tai marxilaisia. Tai sitten ei. Individualistisen anarkismin ja vaihtoehtoisten elämäntapojen suhteen analyysi vaatisi tarkempaa perehtymistä. Vaihtoehtoisista elämäntavoista vegetarismilla ja nudismilla oli suosiota myös varhaisten anarkosyndikalistien parissa, joten ne eivät olleet mikään individualistianarkistien yksinoikeus.


Vastineen kahdeksannen luvun väite ”feminismin juontaminen George Sandista ja feminismin analyysin juontaminen kaunokirjallisuudesta on aika kyseenalainen genealogia” osoittaa, ettei kirjottaja ole kovin syvällisesti perehtynyt feminismin historiaan. Napoleonin jälkeinen restauraatio tuhosi Ranskan vallankumouksen aikaisen sosialistisen ja feministisen kirjallisuuden, 1830-luvulla näitä ei enää ollut saatavilla. Vuoden 1830-luvun vallankumous oli Ranskassa jonkinlainen nollapiste, jolloin näitä keskusteluja alettiin luomaan alusta. Ranskan vallankumouksen aikaiset kirjoitukset, kuten Godwinin

Enquiry Concerning Political Justice ja vastaavat feministiset kirjoitukset löydettiin uudestaan arkistojen kätköistä vasta 1800-luvun toisella puoliskolla. Godwinin teos ei ollut tuttu Stirnerille eikä Proudhonille, osaksi anarkismin kaanonia sen liitti vasta englantilaiseen historiaan paremmin perehtynyt Kropotkin. Analyysiä etsimässä -kirjoittaja on siis väärässä yrittäessään esittää suoran historiallisen jatkumon. Sama koskee yrityksiä yhdistää varhainen naisliike Ranskan vallankumoukseen. Sandia edeltäviä kaunokirjallisia feministisiä, naisten kirjoittamia teoksia ovat esimerkiksi Betje Wolffin ja Aagje Deckenin Sarah Burgerhart (1782) ja Germaine de Staëlin Corinne (1807). Naisasiaa ajanut pamflettikirjallisuus alkoi jo Marie Le Jars de Gournayn Égalité des Hommes et des Femmesillä vuonna 1622. Näistä ja lukuisista muista Napoleonin aikaisista ja sitä edeltävistä kirjoista ei kuitenkaan enää keskusteltu 1830- ja 1840-luvulla. Tämän vuoksi George Sandilla oli tuolloin suuri merkitys. Toisin kuin Suzanne Voilquin, Sand oli aikansa megajulkkis joka herätti pahennusta Venäjällä asti. Vaikuttaa siltä, että Analyysiä etsimässä -kirjoittaja on tutustunut huomattavasti paremmin Yhdysvaltain liikkeiden historiaan kuin mannermaisiin liikkeisiin. Feminismin historiassa Ranska on yhtä keskeinen maa kuin Yhdysvallat, siitä huolimatta että Ranskassa äänioikeus saavutettiin Euroopan suurten maiden joukossa viimeisenä, koska sosialistimiehet pelkäsivät naisten äänestävän konservatiiveja.

 

Nippelitietoa eurooppalaisen feminismin historiasta

 

Antoisin kirjoitussarjaa varten lukemani kirja oli Karen Offenin todella huolellisesti kirjoitettu European Feminisms 1700-1950: A Political History, siitä huolimatta että kirjoittaja suhtautuu sosialismiin melko kielteisesti (osin hyvistä syistä). Kirjasta opin paljon myös sellaista nippelitietoa, jota en saanut mahtumaan alkuperäiseen kirjoitukseeni.

Esimerkiksi sen, että toisin kuin netissä edelleen usein väitetään, Charles Fourier ei keksinyt feminismiä liikkeen määritelmänä 1830-luvulla, vaan termi levisi vasta 1880- ja 1890-luvulla (s. 19). Mutta koska varhaisemman naisliikkeen ohjelma on olennaisesti samanlainen kuin 1890-luvun feminismin, mielestäni sitäkin voi kutsua feministiseksi liikkeeksi.

Feminististen puolueiden historiaan liittyen kirjassa oli kiinnostava anekdootti, että yksi ensimmäisistä naisten puolueista oli Itävallan naispuolue Österreichische Frauenpartei, joka kampainoi vuoden 1930 vaaleissa Nationaler Wirtschaftsblock-puolueen ehdokkaan Maria Schneiderin puolesta joka liittyi natseihin vuonna 1934.

Lisäksi oli kiinnostavaa, että naisen laillinen asema viktoriaanisessa Iso-Britanniassa oli huonompi kuin missään muualla länsimaissa, ja naisliikkeen ohjelmaan kohdistunut sensuuri oli siellä tiukinta (s. 194). Usein ajatellaan, että liberalismi on edennyt rinta rinnan teollistumisen myötä. Naisten aseman suhteen kehitys on kuitenkin ollut päinvastainen, koska 1800-luvun Iso-Britannia oli varmasti aikansa taloudellisesti edistynein maa. Naisten aseman heikentyminen 1800-luvulla on arvatenkin johtunut tarpeesta tuottaa lisää väestöä teollista sodankäyntiä varten.

 

Antti Rautiainen

 

]]>
3 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251866-intersektionaalinen-feminismi-ja-antikapitalismi-jalkikirjoitus#comments Anarkismi Antikapitalismi Feminismi Intersektionalismi Sosialismi Tue, 06 Mar 2018 16:33:31 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251866-intersektionaalinen-feminismi-ja-antikapitalismi-jalkikirjoitus
Miksi intersektionaalisuus pärjää erinomaisesti ilman antikapitalismia? http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247664-miksi-intersektionaalisuus-parjaa-erinomaisesti-ilman-antikapitalismia <p>Kapitalismilla ei ole yhtä ideologiaa vain kaksi, liberalismi ja konservatismi. Molemmissa on paljon sisäisiä keskenään kiisteleviä oppisuuntia, mutta liberalismin suuri linja on päästä eroon kaikista perinnöllisistä etuoikeuksista ja muista kilpailun hidasteista, ja luoda mahdollisuuksien tasa-arvo. Konservatismilla ei ole mitään suurta linjaa, se on sekalainen kokoelma toimijoita jotka yrittävät hidastaa tai estää yhteiskunnan kehittymistä, tai kääntää kehityksen suunnan taaksepäin <a href="#viite1">1)</a>. Talouskasvun aikana kapitalismi on liberaalia, koska se pyrkii integroimaan yhä suuremman osan väestöstä työvoimaan. Talouskriisin aikana turvaudutaan konservatismiin, nostetaan esille kotiäitiyden ihanuutta, karkotetaan siirtotyöläisiä ja estetään työperäistä maahanmuuttoa.</p><p>Kasvu on viimeisen 200 vuoden aikana kuitenkin ollut yleisempää kuin kriisit. Konservatismi alkoi liikkeenä joka yritti pelastaa feodalismista niin paljon kuin mahdollista. Se mitä yritetään pelastaa vaihtuu kuitenkin joka vuosi, sitä mukaa kun eilisen liberaaleista vaatimuksista (kuten naisten äänioikeudesta) tulee itsestäänselvyyksiä, ja eilisen konservatiivisisten itsestäänselvyyksien (kuten miehen ja naisen välisen avioliiton) kumoamisesta tulee realistisia osia liberaalia agendaa.</p><p>Seksismi ja rasismi ovat syntyperään perustuvaa sortoa. Vaikka nykymuotoinen seksismi ja rasismi ovat uusia innovaatioita, niiden logiikka on lähempänä feodalismia kuin kapitalismia. Kapitalismin historiallinen kehitys on syönyt elintilaa seksismiltä ja rasismilta. Antikapitalistinen feminismi ei voi elää symbioosissa kapitalismin kanssa, mutta intersektionaalinen feminismi jossa kapitalismikritiikki on korjattu luokkasyrjinnällä ei pelkästään selviydy kapitalismissa, vaan hyötyy kapitalismin voittokulusta.</p><p>Feministisiä puolueita ja naisten puolueita on perusteltu 1920-luvulta asti, mutta suurin osa feministeistä on pysytellyt niiden ulkopuolella. Puolue on 1800-luvun tapa järjestäytyä, mutta feministien verkostomainen tapa järjestäytyä on 2000-luvun tapa järjestäytyä. Feministisen liikkeen ja keskustelun laajentuminen on 2010-luvulla ollut räjähdysmäistä, ennen kaikkea tietoverkkojen ansiosta. Feministien tapa järjestäytyä on viimeistään 60-luvulta asti ollut desentralisoitu, mutta tietoverkot ja 2000-luvun tuotantorakenne on realisoinut tämän järjestäytymistavan potentiaalin aivan uudella tavalla.</p><p>Intersektionaalisuus ja feministien tapa järjestäytyä soveltuvat siis nykyiseen tuotantorakenteeseen. Intersektionaalisuus tuomitsee julmuuksia jotka liittyvät vanhentuneeseen tuotantorakenteeseen, esimerkiksi sen ylläpitämään rasismiin ja seksismiin. Nykyiseenkin tuotantotapaan liittyy julmuuksia, mutta on aina helpompaa tuomita vanhentuneen tuotantotavan julmuudet.</p><p>Kapitalismikritiikin marginalisoituminen feminismin sisällä ei tarkoita, etteikö feminismi käsittelisi materiaalisen tuotannon kysymyksiä. Tänä syksynä kaikkialla puhuttanut seksuaalinen häirintä työpaikoilla on ennen kaikkea materialistinen kysymys, koska seksuaalisen häirinnän tarkoitus on viedä naisilta (ja muilta alisteisilta sukupuolilta) osuus heille kuuluvista tuotannon hedelmistä, ja pitää heidät tiettyjen asemien ulkopuolella.</p><p>Ennen feminismi joutui kamppailemaan asemastaan sosialismin sisällä. Nyt antikapitalismi joutuu kamppailemaan asemastaan feminismin sisällä. Tämä ei välttämättä ole muutos sen enempää huonompaan kuin parempaan. Mutta antikapitalistien pitää sopeutua uuteen tilanteeseen, joka on tuotantosuhteiden ja muun yhteiskunnallisen kehityksen määräämä.</p><p>Onko universaalin sorron teorian luominen mahdottomuus?</p><p>Marxilaisen valtateorian keskeisin käsite on riisto. Intersektionaalisen valtateorian keskeisimmät käsitteet ovat syrjintä, etuoikeudet, epätasa-arvo ja sorto. Anarkismin valtateorian keskeisimmät käsitteet ovat sorto, hierarkiat, auktoriteetti ja ylivalta.</p><p>Sorron käsitteen keskeisyys yhdistää anarkismia ja intersektionaalisuutta, nämä aatteet ovat selvästi lähempänä toisiaan kuin marxilaisuutta. Anarkismi olisi siis myös voinut keskittyä keskusteluun luokkasyrjinnästä kapitalismin sijasta, ja individualistianarkistit ovatkin usein kamppailleet enemmän &rdquo;porvareita ja porvarillisuutta&rdquo; kuin kapitalismia vastaan. Antikapitalismi tuli anarkismin keskiöön, koska Kropotkin omaksui Marxin kapitalismianalyysin sellaisenaan ja integroi sen osaksi anarkismia. Mikäli anarkismi olisi keksitty 1980-luvulla eikä 1840-luvulla, se olisi todennäköisesti kehittynyt samaan suuntaan kuin intersektionaalisuus on kehittynyt.</p><p>En usko, että intersektionaalisuuteen ilmaantuu uutta Kropotkinia joka loisi uuden synteesin. Erilaiset marxilaiset ja anarkistiset ryhmät kaivavat aika ajoin esiin Combahee River Collectiven, bell hooksin ja muiden mustien sosialistifeministien kirjoituksia, argumentoiden antikapitalistisen intersektionaalisuuden puolesta <a href="#viite2">2)</a>. En usko, että näitä kirjoituksia lukee kukaan muu kuin marxilaiset ja anarkistit. Intersektionaalisuudella on omat 100 kertaa suuremmat yhteisönsä , ha niitä ei kiinnosta mitä mieltä 70-luvun feministit olivat kapitalismista.</p><p>Itse olen vakuuttunut, että marxilaisuus, anarkismi ja intersektionaalisuus ovat kaikki tehneet saman virheen lupaamalla universaalin teorian sorrosta ja sen vastustamisesta. Sorron eri muodot ovat niin erilaisia, ettei niitä voi mitenkään ymmärtää yhtenäisellä käsitekoneistolla, kaikki yritykset johtavat näkökulman vääristymiseen. Edes Foucault ei onnistunut luomaan vakuuttavaa &rdquo;sorron yhtenäisteoriaa&rdquo;. Paras kapitalismin teoria on marxilaisilla, paras syrjinnän teoria feministeillä, paras teoria yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta on anarkisteilla. Yritys yleistää näistä yhden käsitekoneisto koskemaan kaikkia johtaa todennäköisesti samanlaiseen epäonnistumiseen kuin kapitalismikritiikin katoaminen intersektionaalisuudesta on ollut.</p><p>Antti Rautiainen</p><p>Kirjoitus on kolmas osa neliosaista kirjoitussarjaa:</p><p>Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi</p><p>1. Osa: <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247554-intersektionaalinen-feminismi-ja-sosialismi">Intersektionaalinen feminismi ja sosialismi</a></p><p>2. Osa: <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247607-miksi-kapitalismikritiikki-on-korvautunut-luokkasyrjinnan-kritiikilla">Miksi kapitalismikritiikki on korvautunut luokkasyrjinnän käsitteellä?</a></p><p>4. Osa: <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/248114-intersektionaalisuus-ja-antikapitalismi-suomessa">Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi Suomessa&nbsp;</a></p><p>&nbsp;</p><p><a name="viite1">1)</a> Antti Rautiainen, Länsimaiden liian aikaisin ennakoitu tuho,&nbsp;<a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/128918-lansimaiden-liian-aikaisin-ennakoitu-tuho">http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/128918-lansimaiden-liian-aikaisin-ennakoitu-tuho</a></p><p><a name="viite2">2)</a> Esimerkkinä Sharon Smith, Black feminism and intersectionality, International Socialist Review #91&nbsp;<a href="https://isreview.org/issue/91/black-feminism-and-intersectionality">https://isreview.org/issue/91/black-feminism-and-intersectionality</a>)</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kapitalismilla ei ole yhtä ideologiaa vain kaksi, liberalismi ja konservatismi. Molemmissa on paljon sisäisiä keskenään kiisteleviä oppisuuntia, mutta liberalismin suuri linja on päästä eroon kaikista perinnöllisistä etuoikeuksista ja muista kilpailun hidasteista, ja luoda mahdollisuuksien tasa-arvo. Konservatismilla ei ole mitään suurta linjaa, se on sekalainen kokoelma toimijoita jotka yrittävät hidastaa tai estää yhteiskunnan kehittymistä, tai kääntää kehityksen suunnan taaksepäin 1). Talouskasvun aikana kapitalismi on liberaalia, koska se pyrkii integroimaan yhä suuremman osan väestöstä työvoimaan. Talouskriisin aikana turvaudutaan konservatismiin, nostetaan esille kotiäitiyden ihanuutta, karkotetaan siirtotyöläisiä ja estetään työperäistä maahanmuuttoa.

Kasvu on viimeisen 200 vuoden aikana kuitenkin ollut yleisempää kuin kriisit. Konservatismi alkoi liikkeenä joka yritti pelastaa feodalismista niin paljon kuin mahdollista. Se mitä yritetään pelastaa vaihtuu kuitenkin joka vuosi, sitä mukaa kun eilisen liberaaleista vaatimuksista (kuten naisten äänioikeudesta) tulee itsestäänselvyyksiä, ja eilisen konservatiivisisten itsestäänselvyyksien (kuten miehen ja naisen välisen avioliiton) kumoamisesta tulee realistisia osia liberaalia agendaa.

Seksismi ja rasismi ovat syntyperään perustuvaa sortoa. Vaikka nykymuotoinen seksismi ja rasismi ovat uusia innovaatioita, niiden logiikka on lähempänä feodalismia kuin kapitalismia. Kapitalismin historiallinen kehitys on syönyt elintilaa seksismiltä ja rasismilta. Antikapitalistinen feminismi ei voi elää symbioosissa kapitalismin kanssa, mutta intersektionaalinen feminismi jossa kapitalismikritiikki on korjattu luokkasyrjinnällä ei pelkästään selviydy kapitalismissa, vaan hyötyy kapitalismin voittokulusta.

Feministisiä puolueita ja naisten puolueita on perusteltu 1920-luvulta asti, mutta suurin osa feministeistä on pysytellyt niiden ulkopuolella. Puolue on 1800-luvun tapa järjestäytyä, mutta feministien verkostomainen tapa järjestäytyä on 2000-luvun tapa järjestäytyä. Feministisen liikkeen ja keskustelun laajentuminen on 2010-luvulla ollut räjähdysmäistä, ennen kaikkea tietoverkkojen ansiosta. Feministien tapa järjestäytyä on viimeistään 60-luvulta asti ollut desentralisoitu, mutta tietoverkot ja 2000-luvun tuotantorakenne on realisoinut tämän järjestäytymistavan potentiaalin aivan uudella tavalla.

Intersektionaalisuus ja feministien tapa järjestäytyä soveltuvat siis nykyiseen tuotantorakenteeseen. Intersektionaalisuus tuomitsee julmuuksia jotka liittyvät vanhentuneeseen tuotantorakenteeseen, esimerkiksi sen ylläpitämään rasismiin ja seksismiin. Nykyiseenkin tuotantotapaan liittyy julmuuksia, mutta on aina helpompaa tuomita vanhentuneen tuotantotavan julmuudet.

Kapitalismikritiikin marginalisoituminen feminismin sisällä ei tarkoita, etteikö feminismi käsittelisi materiaalisen tuotannon kysymyksiä. Tänä syksynä kaikkialla puhuttanut seksuaalinen häirintä työpaikoilla on ennen kaikkea materialistinen kysymys, koska seksuaalisen häirinnän tarkoitus on viedä naisilta (ja muilta alisteisilta sukupuolilta) osuus heille kuuluvista tuotannon hedelmistä, ja pitää heidät tiettyjen asemien ulkopuolella.

Ennen feminismi joutui kamppailemaan asemastaan sosialismin sisällä. Nyt antikapitalismi joutuu kamppailemaan asemastaan feminismin sisällä. Tämä ei välttämättä ole muutos sen enempää huonompaan kuin parempaan. Mutta antikapitalistien pitää sopeutua uuteen tilanteeseen, joka on tuotantosuhteiden ja muun yhteiskunnallisen kehityksen määräämä.

Onko universaalin sorron teorian luominen mahdottomuus?

Marxilaisen valtateorian keskeisin käsite on riisto. Intersektionaalisen valtateorian keskeisimmät käsitteet ovat syrjintä, etuoikeudet, epätasa-arvo ja sorto. Anarkismin valtateorian keskeisimmät käsitteet ovat sorto, hierarkiat, auktoriteetti ja ylivalta.

Sorron käsitteen keskeisyys yhdistää anarkismia ja intersektionaalisuutta, nämä aatteet ovat selvästi lähempänä toisiaan kuin marxilaisuutta. Anarkismi olisi siis myös voinut keskittyä keskusteluun luokkasyrjinnästä kapitalismin sijasta, ja individualistianarkistit ovatkin usein kamppailleet enemmän ”porvareita ja porvarillisuutta” kuin kapitalismia vastaan. Antikapitalismi tuli anarkismin keskiöön, koska Kropotkin omaksui Marxin kapitalismianalyysin sellaisenaan ja integroi sen osaksi anarkismia. Mikäli anarkismi olisi keksitty 1980-luvulla eikä 1840-luvulla, se olisi todennäköisesti kehittynyt samaan suuntaan kuin intersektionaalisuus on kehittynyt.

En usko, että intersektionaalisuuteen ilmaantuu uutta Kropotkinia joka loisi uuden synteesin. Erilaiset marxilaiset ja anarkistiset ryhmät kaivavat aika ajoin esiin Combahee River Collectiven, bell hooksin ja muiden mustien sosialistifeministien kirjoituksia, argumentoiden antikapitalistisen intersektionaalisuuden puolesta 2). En usko, että näitä kirjoituksia lukee kukaan muu kuin marxilaiset ja anarkistit. Intersektionaalisuudella on omat 100 kertaa suuremmat yhteisönsä , ha niitä ei kiinnosta mitä mieltä 70-luvun feministit olivat kapitalismista.

Itse olen vakuuttunut, että marxilaisuus, anarkismi ja intersektionaalisuus ovat kaikki tehneet saman virheen lupaamalla universaalin teorian sorrosta ja sen vastustamisesta. Sorron eri muodot ovat niin erilaisia, ettei niitä voi mitenkään ymmärtää yhtenäisellä käsitekoneistolla, kaikki yritykset johtavat näkökulman vääristymiseen. Edes Foucault ei onnistunut luomaan vakuuttavaa ”sorron yhtenäisteoriaa”. Paras kapitalismin teoria on marxilaisilla, paras syrjinnän teoria feministeillä, paras teoria yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta on anarkisteilla. Yritys yleistää näistä yhden käsitekoneisto koskemaan kaikkia johtaa todennäköisesti samanlaiseen epäonnistumiseen kuin kapitalismikritiikin katoaminen intersektionaalisuudesta on ollut.

Antti Rautiainen

Kirjoitus on kolmas osa neliosaista kirjoitussarjaa:

Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi

1. Osa: Intersektionaalinen feminismi ja sosialismi

2. Osa: Miksi kapitalismikritiikki on korvautunut luokkasyrjinnän käsitteellä?

4. Osa: Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi Suomessa 

 

1) Antti Rautiainen, Länsimaiden liian aikaisin ennakoitu tuho, http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/128918-lansimaiden-liian-aikaisin-ennakoitu-tuho

2) Esimerkkinä Sharon Smith, Black feminism and intersectionality, International Socialist Review #91 https://isreview.org/issue/91/black-feminism-and-intersectionality)

 

 

]]>
2 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247664-miksi-intersektionaalisuus-parjaa-erinomaisesti-ilman-antikapitalismia#comments Anarkismi Feminismi Intersektionaalisuus Kapitalismi Sosialismi Fri, 15 Dec 2017 12:19:12 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247664-miksi-intersektionaalisuus-parjaa-erinomaisesti-ilman-antikapitalismia
Intersektionaalinen feminismi ja sosialismi http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247554-intersektionaalinen-feminismi-ja-sosialismi <p>Intersektionaalisuus-sanalle ei ole tyylikästä suomenkielistä vastinetta. Englanniksi intersectionality viittaa risteyksiin. Intersektionaalisuus tarkoittaa erilaisten sorron muotojen, kuten rasismin ja seksismin kiinnittymistä toiseensa. Itse ajattelen risteysmetaforaa niin, että joku on keskellä risteystä ja yhdestä suunnasta päälle ajaa rasismi, toisesta seksismi ja muista suunnista sitten vielä muut sorron muodot. Intersektionaalisuuden aatteelliset juuret ovat feminismissä, mikäli ensimmäisestä puhutaan erillisenä suuntauksena on tarkoituksena korostaa sen laajempaa lähestymistapaa. Tässä kirjoituksessa intersektionalismi ja intersektionaalinen feminismi ovat synonyymejä.</p> <p>Kun Kimberlé Williams Crenshaw muotoili intersektionaalisuuden käsitteen 80-luvun lopulla, sama asia keksittiin hieman uudessa kuosissa jo ainakin neljättä kertaa. Bostonin mustien lesbofeministien Combahee River -kollektiivi käytti 15 vuotta aikaisemmin käsitettä &rdquo;simultaneous oppressions&amp;rdquo <a href="#viite1">1)</a>, joka olisi suomeksi suunnilleen &rdquo;samanaikainen sorto&rdquo;, mistä on johdettu käsite &rdquo;simultaneity&rdquo;. Termi oli metafora sille, kuinka erilaiset sorron muodot toimivat samanaikaisesti ja päällekkäin.</p> <p>40 vuotta tätä ennen 30-luvulla Yhdysvaltain kommunistipuolueen musta naisaktivisti Louise Thompson Patterson kehitti käsitteen triple exploitation (kolmoisriisto), joka yhdisti rasismin, seksismin ja luokkasyrjinnän (classism)<a href="#viite2">2)</a>. Tämän käsitteen alle ei tuotu seksuaalivähemmistöjä, vaikka mustien kommunistien joukossa oli myös heteronormatiivisuudesta poikkeavia, kuten Claude McKay ja Bayard Rustin. Kolmoisriiston käsitettä edelsi kolmoissorron (triple oppression)-käsite, jota monet eri feministit ovat käyttäneet. Kolmen sorron listaan on eri aikoina valittu erilaisia sortoja. 1860-luvulla Julie-Victoire Daubié listasi sorron muodoiksi lakien sorron, instituutioiden sorron ja tapojen sorron <a href="#viite3">3)</a> Espanjan vallankumouksen aikana 1930-luvulla toimineelle Mujeres Libresille kolme sortoa olivat tietämättömyys, naisten sorto ja työläisten sorto <a href="viite4">4)</a>. Voi olla, että 30-luvun Yhdysvaltain kommunistipuolueen mustat naisaktivistit poimivat kolmoissorron käsitteen varhaisemmilta feministeiltä, mutta antoivat sille ensimmäistä kertaa intersektionaalisuuden ideaa lähenevän määritelmän.</p> <p>Monet sosialistit vastustivat erilaisia sorron muotoja jo ennen kuin feminismi vakiintui yhteiskunnallista liikettä kuvaavana määreenä 1880- ja 1890-luvulla. Marx ja Engels olivat antikolonialisteja, ja he tukivat Intian vuoden 1857 kapinaa. Merkittävimmistä erilaisia sorron muotoja vastustaneista sosialisteista monet olivat anarkisteja, jotka katsoivat anarkismin vastustavan yhtälailla erilaisia sorron muotoja, esimerkiksi Emma Goldman, Alexander Berkman, Oscar Wilde ja Madeleine Pelletier. Anarkistien ja muiden sosialistien suhde varhaisiin feministeihin oli kuitenkin vaikea. Monet naisten asiaa ajaneista sosialisteista olivat vakuuttuneita, ettei naisten asemaa voi parantaa ilman antikapitalistista vallankumousta, ja siksi he vastustivat jyrkästi aikansa feminismiä. Esimerkkejä tällaisista sosialisteista olivat Clara Zetkin ja Alexandra Kollontai. Myös Goldman ja Mujeres Libres ottivat aikansa feministeihin etäisyyttä samasta syystä. Tunnetuista anarkistiliikkeen toimijoista Madeleine Pelletier <a href="#viite5">5)</a> oli tässä suhteessa poikkeus, mahdollisesti ainoa sellainen Argentiinassa ja Uruguayssa toimineen Virginia Boltenin ja hänen tovereidensa lisäksi <a href="#viite6">6)</a>.</p> <p>Koska naisten asema parantui vallankumousten myötä jättiläisharppauksin, feminististä reformismia vastustaneiden sosialistinaisten näkemyksille tuli näyttöä. Lokakuun vallankumouksen myötä Alexandra Kollontaista tuli maailman ensimmäinen naisministeri ja maailman ensimmäinen naisdiplomaatti. Venäjän vallankumouksen myötä abortti laillistettiin (myöhemmin uudistus peruttiin Stalinin aikana), kuten myös Espanjan vallankumouksen aikana Kataloniassa . Sittemmin ei Euroopassa ole kuitenkaan enää nähty antikapitalistisia vallankumouksia, naisten asema on parantunut muin keinoin. Sosialistien ja varhaisten feministien näkemyseron takia ei yllä listattuja naisten asemaa ajaneita anarkisteja eikä sosialisteja voi pitää intersektionaalisuuden edeltäjinä. Varhaisin intersektionaalisuuden esiaste palautuu siis Yhdysvaltain kommunistipuolueen 30-luvun mustiin naisaktivisteihin, ja mahdollisesti Madeleine Pelletieriin.</p> <p>Sosialismin suhde feminismiin muuttui 60- ja 70-luvulla. Feminismin toinen aalto nousi vuosikymmenien taitoskohdassa vastareaktiona 60-luvun liikkeiden miesvaltaisuudelle. Feministit järjestäytyivät desentralisoituihin tietoisuusryhmiin (Consciousness raising groups, pohjoismaissa basgruppen), järjestäytymistapa oli vastareaktio miesten dominoimille puolueille ja niitä pienemmille vasemmistoryhmille. Usein toisen aallon feministit kuitenkin mielsivät itsensä osaksi vasemmistoa, ja esimerkiksi Ruotsissa punaliput olivat tavallinen osa 70-luvun feministien kuvastoa.</p> <p>Yhdysvalloissa anarkofeminismillä (alunperin anarkistifeminismi, sittemmin myös anarkafeminismi) oli merkittävä osa 70-luvun feminismissä. Kun osa feministeistä alkoi siirtymään institutionaaliseen politiikkaan, anarkofeminismin ympärille järjestäytyi se osa feministeistä joka halusi pitää kiinni desentraloidusta organisoitumismallista. 70-luvun anarkofeminismi oli siis politiikkaan lähteviin verrattuna &rdquo;ortodoksisempaa&rdquo; toisen aallon feminismiä, se pyrki pitämään liikkeen uskollisena alkuperäisille periaatteilleen.</p> <p>Anarkofeministit etsivät inspiraatiota varhaisemmista anarkistinaisista, kuten Emma Goldmanista, mutta ei ole olemassa suoraa historiallista jatkumoa 1900-luvun alkuvuosien anarkismista 70-luvun anarkofeminismiin. Kuten intersektionaalisuus seuraavalla vuosikymmenellä, 70-luvun anarkofeminismi syntyi feministisen liikkeen, ei anarkistiliikkeen sisältä. Toisaalta 70-luvun anarkofeminismi oli myös hyvin uskollinen varhaisempien anarko-individualistien desentraloidulle järjestäytymismallille, ja se oli melko varmasti suurin ja poliittisesti merkittävin anarkistiliikehdintä toisen maailmansodan jälkeisenä aikana <a href="#viite7">7)</a>. Läheisryhmät (affinity groups) olivat Espanjan anarkistien perinteinen järjestäytymismalli, jota olivat inspiroineet Venäjän 1800-luvun vallankumousliikkeen maanalaiset troikat, kolmen hengen solut. Ben Morean perustama anarkistinen Black Mask-ryhmä omaksui läheisryhmämallin 1960-luvun New Yorkissa, mutta on epäselvää missä vaiheessa anarkofeministit loivat synteesin läheisryhmistä ja tietoisuusryhmistä.</p> <p>Vihamielisyys transaktivisteja kohtaan oli yleistä 70-luvun feminismissä. Anarkofeministit suhtautuivat transaktivismiin myönteisemmin kuin feministit keskimäärin, mutta 70-luvun anarkofeminismi ei sekään ollut täysin vapaata transfobiasta <a href="#viite8">8)</a>. Anarkofeministit julistautuivat rasismin vastustajiksi, mutta Tanenbaumin mukaan anarkofeministien ja vain muutamia vuosia tätä myöhemmin syntyneen mustan feminismin suhdetta ei ole tutkittu. Kirjassaan &rdquo;Feminist Theory: From Margin to Center&rdquo; bell hooks viittaa kerran anarkistifeministeihin <a href="#viite9">9)</a>, listatessaan ryhmiä joita hän pitää pieninä ja lahkolaisina. Kirja on kuitenkin julkaistu vasta 1984, jolloin anarkofeministinen liike oli jo hiipunut. Olisi kiinnostavaa tietää minkälaista aikalaiskeskustelua suuntausten välillä on käyty. Vaikuttaa siltä, että vaikka Pohjois-Amerikan 70-luvun anarkafeminismin teoreettinen pohja on ollut laaja kamppailu vapauden puolesta kaikenlaista sortoa ja syrjintää vastaan, se on käytännön toimintakulttuuriltaan ollut valkoinen, kaupunkilainen ja alakulttuurinen, mahdollisesti myös keskiluokkainen liike.</p> <p>Kronologisessa järjestyksessä intersektionaalisuuden kolme aikaisempaa aatteellista &rdquo;versiota&rdquo; ovat siis 30-luvun mustat naiskommunistit, 70-luvun sosialisti/anarkofeministit ja 70-luvun mustat feministit. Intersektionaalisuus eroaa kuitenkin edeltäjistään kolmessa suhteessa. Ensinäkin sen käsitteistö on laajempi, nykyisen intersektionaalisuuden ja sen edeltäjien välissä on vuosikymmeniä queer- ja muuta feminististä teoriaa. Intersektionaalisuus keskustelee sellaisista sorron muodoista, joita sen edeltäjät ovat käsitelleet vain harvoin (kuten transfobia) tai ei lainkaan (kuten ableismi). Toiseksi, intersektionaalisuus on lyönyt itsensä läpi paljon laajemmin kuin yksikään sen edeltäjistä. Kolmanneksi, intersektionaalisuus ei yleensä puhu kapitalismista, vaan kapitalismin vastustaminen on korvattu luokkasyrjinnän vastustamisella.</p> <p>Miksi kapitalismi ja luokkasyrjintä ovat eri asioita?</p> <p>Vaikka marxilaiset rakastavat väittelyä luokkien tarkasta määrittelystä, tämä on yleensä pilkunviilausta. On selvää, että yhteiskunta jakaantuu ryhmiin, joista toiset ovat hierarkiassa toisten yläpuolella. Näiden ryhmien tarkka määrittely voidaan sopia kontekstista riippuen, kiistely tarkoista määritelmistä on skolastiikkaa.</p> <p>Yksi mahdollinen tapa määritellä luokat on jakaa yhteiskunta ensin kapitalisteihin ja työväenluokkaan. Kapitalistit saavat niin paljon pääomatuloja, ettei heidän olisi välttämätöntä tehdä työtä (vaikka he usein tekevätkin töitä). Kaikki muut kuuluvat työväenluokkaan. Jaottelua voi jakaa jakamalla työväenluokka edelleen kolmeen osaan. Keskiluokkaan kuuluvat ne työläiset joilla menee paremmin, tavalla tai toisella. Tämä voidaan määritellä esimerkiksi niin, että keskiluokkainen on esimiesasemassa, tai korkeakoulutettu koulutustaan vastaavassa vakityössä, tai hänen tulonsa ovat mediaanin yläpuolella, tai hänen perhetaustansa on keskiluokkainen joillain (tai kaikilla) näistä kriteereistä. Keskiluokka on &rdquo;keskellä&rdquo;, koska se on kapitalistien ja keskiluokkaan kuulumattoman työväenluokan välissä. Olisi loogista nimittää ei-keskiluokkaista osaa työväenluokasta alaluokaksi, mutta alaluokka terminä assosioituu siihen osaan väestöstä jota Marx kutsui ryysyköyhälistöksi, ja jota nykyään voitaisiin kutsua syrjäytyneiksi: pitkäaikaistyöttömiin, tulonsiirtojen varassa sinnitteleviin sairaisiin ja pikkurikollisiin. Syrjäytyneiden ja keskiluokan välissä olevia kuvaa puhekielinen sana duunarit, kirjallisempaa ilmaisua kaipaava voi käyttää vanhahtavaa ilmaisua proletariaatti. Perheiden ei-työssäkäyvien jäsenien luokka-aseman voi määritellä työssäkäyvien aseman perusteella (mikäli työssäkäyviä ei ole eikä muu suku elätä, niin ollaan köyhälistöä).</p> <p>Edellisen kappaleen esimerkissä luokkia on siis neljä &ndash; kapitalistit, keskiluokka, duunarit ja köyhälistö. Jaottelu on kuitenkin esitelty vain esimerkkinä. Mahdollisuuksia on paljon muitakin, esimerkiksi subjektiivinen jako, jossa ihmiset määritellään luokkiin oman luokka-identiteetin perusteella. Intersektionaalisuudessa ja feminismissä yleensäkin keskeisellä sijalla on henkilökohtainen kokemus, minkä vuoksi tarkat ja &rdquo;objektiiviset&rdquo; luokkamääritelmät ovat kiinnostaneet intersektionalisteja vähemmän kuin marxilaisia.</p> <p>Luokkasyrjintä on luokkahierarkiassa alempana olevan luokan edustajien muita huonompaa, tai ylempänä olevan luokan muita parempaa kohtelua. Tämä kohtelu voi tapahtua jonkun päätöksellä, tai institutionaalisten rakenteiden puitteissa. Intersektionaalisuus käynyt keskustelua monenlaisista tilanteista joihin liittyy luokkasyrjintää. Esimerkkinä viime vuosisadalla tyypillinen tilanne, joissa keskiluokkaiset feministit ovat ajaneet kotiäitien asioita ja jättäneet työssäkäyvien äitien edut paitsioon. Toinen esimerkki on alemmista luokista tulevien nuorten vaikeudet keskiluokan määrittelemässä akateemisessa maailmassa. Yleensä näissä tilanteissa epäreilu kohtelu tapahtuu keskiluokan edustajien suunnalta alempien luokkien edustajia vastaan, tai joku institutionaalinen rakenne suosii keskiluokkaa. Luokkasyrjintä on siis useimmiten keskiluokkaisten yksilöiden tai rakenteiden konfliktia sitä alempana olevien luokkien edustajien kanssa.</p> <p>Toisin kuin luokkasyrjintä, kapitalismi ei erota keskiluokkaa ja duunareita, vaan yhdistää niitä. Molemmat joutuvat kohtaamaan palkkatyön todellisuuden. Keskiluokan palkkatyö voi olla siistimpää, mielekkäämpää ja/tai paremmin palkattua, mutta pohjimmiltaan palkkatyö on keskiluokallekin pakko. Tulonsiirroista riippuvan köyhälistön osa on vielä palkkatyötäkin kehnompi. Jossain on kapitalisti joka saa kaikkien muiden tekemän työn lisäarvon, mutta monet meistä eivät ole sellaista tavanneet eläessään, vielä harvempi on kuullut kapitalistin pilkkaavan alempiensa perhetaustaa tai tekevän muuta konkreettista luokkasyrjintää. Monimutkaisten veroparatiiseihin päätyvien omistusketjujen vuoksi on yhä vaikeampaa ymmärtää, kuka lopulta saa tekemämme työn lisäarvon. Tekemämme työn mielekkyyttä kapitalismin kasvottomuus ei lisää, päinvastoin. Sorron muotona kapitalismi on täysin kasvoton ja abstrakti, se ei ole syrjintää vaan tuotantosuhde. Luokkasyrjintä voi olla transitiivista (jossa on konkreettinen inhimillinen tekijä ja uhri, eli subjekti ja objekti) tai intransitiivista (rakenteellista, on vain subjekti eli uhri), mutta kapitalismissa valta on aina yksinomaan pääomalla ja ihminen on aina sen uhri, joten kapitalismi on aina intransitiivista eli rakenteellista.</p> <p>Kapitalismi ei myöskään ole minkään tietyn luokkarakenteen synonyymi. Keskiluokka ja köyhälistö voivat olla suuri osa työväenluokasta, tai ne voivat puuttua kokonaan. Kapitalismi ei tarvitse edes kapitalisteja luokkana. Itäblokin järjestelmissä tuotantovälineitä hallinnoi ja lisäarvoa työstä sai byrokraattien nomenklatuura. Jos kapitalismin määrittelee lisäarvon syntymisen eikä tuotantovälineiden yksityisen omistuksen perusteella, olivat itäblokin maat aivan yhtä kapitalistisia kuin länsimaat kylmän sodan aikana. Periaatteessa pääomaa voisi hallita myös tekoäly 10). Eli sillon kun marxilaiset juuttuvat luokkien määrittelykysymyksiin, he eivät puhu Marxin pääasiasta eli kapitalismista.</p> <p>Foucault pyrki osoittamaan, että moderniin kansallisvaltioon liittyy valtavasti ruumiiseen kohdistuvaa vallankäyttöä, biovaltaa. Foucaultin teoria avaa mahdollisuuksia seksismin, rasismin ja luokkasyrjinnän tutkimiseen rakenteellisena ilmiönä. Näin rasismia ja seksismiä voidaan tarkastella samankaltaisena ilmiönä kuin kapitalismia, ja luoda analogioita näiden välille. Foucaultia pidetään joidenkin arvioiden mukaan maailman tutkimuksissa eniten lainattuna humanistina 11), mutta tästä huolimatta Foucaultin analyysi ei ole syrjäyttänyt transitiivista sortoa intersektionaalisen keskustelun keskiöstä, eikä onnistunut estämään kapitalismikritiikin marginalisoitumista.</p> <p>Luokkasyrjinnän ratkaisut ovat erilaisia kuin ratkaisut kapitalismiin. Luokkasyrjinnän poistamiseen riittää mahdollisuuksien tasa-arvo, sosiaaliliberaalit reformit jotka takaavat kaikille lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet koulutukseen ja työpaikkoihin. Luokkasyrjinnän voi teoriassa poistaa poistamatta luokkajakoa, riittää että eri luokkien edustajat ovat toisilleen ystävällisiä ja kohteliaita, kuuntelevat toisiaan ja ottavat toistensa erilaiset kokemukset ja lähtökohdat huomioon.</p> <p>Kapitalismia taas ei voi poistaa minkäänlaisella reilummalla kohtelulla, koska kapitalismissa ei ole kyse kohtelusta vaan tuotantosuhteesta. Kapitalismin voi poistaa vain siirtämällä tuotantovälineet yhteisomistukseen. Tämä luonnollisesti poistaa myös luokkasyrjinnän, ainakin niin kauan kun todellinen päätösvalta yhteisistä tuotantovälineistä ei keskity byrokraattieliitin käsiin. Kapitalismin voi siis poistaa vain jonkinlaisella sosialismilla, luokkasyrjinnän poistamiseen riittää sosiaaliliberalismi.</p> <p>Antti Rautiainen</p> <p>Kirjoitus on ensimmäinen osa neliosaista kirjoitussarjaa:</p> <p>Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi</p> <p>2. Osa: <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247607-miksi-kapitalismikritiikki-on-korvautunut-luokkasyrjinnan-kritiikilla">Miksi kapitalismikritiikki on korvautunut luokkasyrjinnän kritiikillä?&nbsp;</a></p> <p>3. Osa: <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247664-miksi-intersektionaalisuus-parjaa-erinomaisesti-ilman-antikapitalismia">Miksi intersektionaalisuus pärjää erinomaisesti ilman antikapitalismia?</a>&nbsp;</p> <p>4. Osa: <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/248114-intersektionaalisuus-ja-antikapitalismi-suomessa">Intersektionaalisuus ja antikapitalismi Suomessa</a>&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p> <p><a name="viite1">1)</a>The Combahee River Collective Statement <a href="http://circuitous.org/scraps/combahee.html">http://circuitous.org/scraps/combahee.html</a></p> <p><a name="viite2">2)</a>) <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Triple_oppression" title="https://en.wikipedia.org/wiki/Triple_oppression">https://en.wikipedia.org/wiki/Triple_oppression</a></p> <p><a name="viite3">3)</a>Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 137.</p> <p><a name="viite4">4)</a>) Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 325.</p> <p><a name="viite5">5)</a> Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 207.</p> <p><a name="viite6">6)</a>)No God, no boss, no husband: The world&rsquo;s first anarcha-feminist group <a href="https://libcom.org/history/no-god-no-boss-no-husband-world%E2%80%99s-first-anarcha-feminist-group">https://libcom.org/history/no-god-no-boss-no-husband-world%E2%80%99s-first-anarcha-feminist-group</a></p> <p><a name="viite7">7)</a>To Destroy Domination in All Its Forms: Anarcha-Feminist Theory, Organization and Action 1970-1978, by Julia Tanenbaum <a href="https://anarchiststudies.org/2016/10/26/to-destroy-domination-in-all-its-forms-anarcha-feminist-theory-organization-and-action-1970-1978-by-julia-tanenbaum/">https://anarchiststudies.org/2016/10/26/to-destroy-domination-in-all-its-forms-anarcha-feminist-theory-organization-and-action-1970-1978-by-julia-tanenbaum/</a></p> <p><a name="viite8">8)</a>kts. Edellinen viite</p> <p><a name="viite9">9)</a> bell hooks, Feminist Theory: From Margin to Center, s. 46</p> <p><a name="viite10">10)</a> Antti Rautiainen, tekoäly on pian yksi pomoistasi <a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180108-tekoaly-on-pian-yksi-pomoistasi">http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180108-tekoaly-on-pian-yksi-pomoistasi</a></p> <p><a name="viite11">11)</a> Most cited books in the humanities <a href="https://www.timeshighereducation.com/news/most-cited-authors-of-books-in-the-humanities-2007/405956.article">https://www.timeshighereducation.com/news/most-cited-authors-of-books-in-the-humanities-2007/405956.article</a></p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Intersektionaalisuus-sanalle ei ole tyylikästä suomenkielistä vastinetta. Englanniksi intersectionality viittaa risteyksiin. Intersektionaalisuus tarkoittaa erilaisten sorron muotojen, kuten rasismin ja seksismin kiinnittymistä toiseensa. Itse ajattelen risteysmetaforaa niin, että joku on keskellä risteystä ja yhdestä suunnasta päälle ajaa rasismi, toisesta seksismi ja muista suunnista sitten vielä muut sorron muodot. Intersektionaalisuuden aatteelliset juuret ovat feminismissä, mikäli ensimmäisestä puhutaan erillisenä suuntauksena on tarkoituksena korostaa sen laajempaa lähestymistapaa. Tässä kirjoituksessa intersektionalismi ja intersektionaalinen feminismi ovat synonyymejä.

Kun Kimberlé Williams Crenshaw muotoili intersektionaalisuuden käsitteen 80-luvun lopulla, sama asia keksittiin hieman uudessa kuosissa jo ainakin neljättä kertaa. Bostonin mustien lesbofeministien Combahee River -kollektiivi käytti 15 vuotta aikaisemmin käsitettä ”simultaneous oppressions&rdquo 1), joka olisi suomeksi suunnilleen ”samanaikainen sorto”, mistä on johdettu käsite ”simultaneity”. Termi oli metafora sille, kuinka erilaiset sorron muodot toimivat samanaikaisesti ja päällekkäin.

40 vuotta tätä ennen 30-luvulla Yhdysvaltain kommunistipuolueen musta naisaktivisti Louise Thompson Patterson kehitti käsitteen triple exploitation (kolmoisriisto), joka yhdisti rasismin, seksismin ja luokkasyrjinnän (classism)2). Tämän käsitteen alle ei tuotu seksuaalivähemmistöjä, vaikka mustien kommunistien joukossa oli myös heteronormatiivisuudesta poikkeavia, kuten Claude McKay ja Bayard Rustin. Kolmoisriiston käsitettä edelsi kolmoissorron (triple oppression)-käsite, jota monet eri feministit ovat käyttäneet. Kolmen sorron listaan on eri aikoina valittu erilaisia sortoja. 1860-luvulla Julie-Victoire Daubié listasi sorron muodoiksi lakien sorron, instituutioiden sorron ja tapojen sorron 3) Espanjan vallankumouksen aikana 1930-luvulla toimineelle Mujeres Libresille kolme sortoa olivat tietämättömyys, naisten sorto ja työläisten sorto 4). Voi olla, että 30-luvun Yhdysvaltain kommunistipuolueen mustat naisaktivistit poimivat kolmoissorron käsitteen varhaisemmilta feministeiltä, mutta antoivat sille ensimmäistä kertaa intersektionaalisuuden ideaa lähenevän määritelmän.

Monet sosialistit vastustivat erilaisia sorron muotoja jo ennen kuin feminismi vakiintui yhteiskunnallista liikettä kuvaavana määreenä 1880- ja 1890-luvulla. Marx ja Engels olivat antikolonialisteja, ja he tukivat Intian vuoden 1857 kapinaa. Merkittävimmistä erilaisia sorron muotoja vastustaneista sosialisteista monet olivat anarkisteja, jotka katsoivat anarkismin vastustavan yhtälailla erilaisia sorron muotoja, esimerkiksi Emma Goldman, Alexander Berkman, Oscar Wilde ja Madeleine Pelletier. Anarkistien ja muiden sosialistien suhde varhaisiin feministeihin oli kuitenkin vaikea. Monet naisten asiaa ajaneista sosialisteista olivat vakuuttuneita, ettei naisten asemaa voi parantaa ilman antikapitalistista vallankumousta, ja siksi he vastustivat jyrkästi aikansa feminismiä. Esimerkkejä tällaisista sosialisteista olivat Clara Zetkin ja Alexandra Kollontai. Myös Goldman ja Mujeres Libres ottivat aikansa feministeihin etäisyyttä samasta syystä. Tunnetuista anarkistiliikkeen toimijoista Madeleine Pelletier 5) oli tässä suhteessa poikkeus, mahdollisesti ainoa sellainen Argentiinassa ja Uruguayssa toimineen Virginia Boltenin ja hänen tovereidensa lisäksi 6).

Koska naisten asema parantui vallankumousten myötä jättiläisharppauksin, feminististä reformismia vastustaneiden sosialistinaisten näkemyksille tuli näyttöä. Lokakuun vallankumouksen myötä Alexandra Kollontaista tuli maailman ensimmäinen naisministeri ja maailman ensimmäinen naisdiplomaatti. Venäjän vallankumouksen myötä abortti laillistettiin (myöhemmin uudistus peruttiin Stalinin aikana), kuten myös Espanjan vallankumouksen aikana Kataloniassa . Sittemmin ei Euroopassa ole kuitenkaan enää nähty antikapitalistisia vallankumouksia, naisten asema on parantunut muin keinoin. Sosialistien ja varhaisten feministien näkemyseron takia ei yllä listattuja naisten asemaa ajaneita anarkisteja eikä sosialisteja voi pitää intersektionaalisuuden edeltäjinä. Varhaisin intersektionaalisuuden esiaste palautuu siis Yhdysvaltain kommunistipuolueen 30-luvun mustiin naisaktivisteihin, ja mahdollisesti Madeleine Pelletieriin.

Sosialismin suhde feminismiin muuttui 60- ja 70-luvulla. Feminismin toinen aalto nousi vuosikymmenien taitoskohdassa vastareaktiona 60-luvun liikkeiden miesvaltaisuudelle. Feministit järjestäytyivät desentralisoituihin tietoisuusryhmiin (Consciousness raising groups, pohjoismaissa basgruppen), järjestäytymistapa oli vastareaktio miesten dominoimille puolueille ja niitä pienemmille vasemmistoryhmille. Usein toisen aallon feministit kuitenkin mielsivät itsensä osaksi vasemmistoa, ja esimerkiksi Ruotsissa punaliput olivat tavallinen osa 70-luvun feministien kuvastoa.

Yhdysvalloissa anarkofeminismillä (alunperin anarkistifeminismi, sittemmin myös anarkafeminismi) oli merkittävä osa 70-luvun feminismissä. Kun osa feministeistä alkoi siirtymään institutionaaliseen politiikkaan, anarkofeminismin ympärille järjestäytyi se osa feministeistä joka halusi pitää kiinni desentraloidusta organisoitumismallista. 70-luvun anarkofeminismi oli siis politiikkaan lähteviin verrattuna ”ortodoksisempaa” toisen aallon feminismiä, se pyrki pitämään liikkeen uskollisena alkuperäisille periaatteilleen.

Anarkofeministit etsivät inspiraatiota varhaisemmista anarkistinaisista, kuten Emma Goldmanista, mutta ei ole olemassa suoraa historiallista jatkumoa 1900-luvun alkuvuosien anarkismista 70-luvun anarkofeminismiin. Kuten intersektionaalisuus seuraavalla vuosikymmenellä, 70-luvun anarkofeminismi syntyi feministisen liikkeen, ei anarkistiliikkeen sisältä. Toisaalta 70-luvun anarkofeminismi oli myös hyvin uskollinen varhaisempien anarko-individualistien desentraloidulle järjestäytymismallille, ja se oli melko varmasti suurin ja poliittisesti merkittävin anarkistiliikehdintä toisen maailmansodan jälkeisenä aikana 7). Läheisryhmät (affinity groups) olivat Espanjan anarkistien perinteinen järjestäytymismalli, jota olivat inspiroineet Venäjän 1800-luvun vallankumousliikkeen maanalaiset troikat, kolmen hengen solut. Ben Morean perustama anarkistinen Black Mask-ryhmä omaksui läheisryhmämallin 1960-luvun New Yorkissa, mutta on epäselvää missä vaiheessa anarkofeministit loivat synteesin läheisryhmistä ja tietoisuusryhmistä.

Vihamielisyys transaktivisteja kohtaan oli yleistä 70-luvun feminismissä. Anarkofeministit suhtautuivat transaktivismiin myönteisemmin kuin feministit keskimäärin, mutta 70-luvun anarkofeminismi ei sekään ollut täysin vapaata transfobiasta 8). Anarkofeministit julistautuivat rasismin vastustajiksi, mutta Tanenbaumin mukaan anarkofeministien ja vain muutamia vuosia tätä myöhemmin syntyneen mustan feminismin suhdetta ei ole tutkittu. Kirjassaan ”Feminist Theory: From Margin to Center” bell hooks viittaa kerran anarkistifeministeihin 9), listatessaan ryhmiä joita hän pitää pieninä ja lahkolaisina. Kirja on kuitenkin julkaistu vasta 1984, jolloin anarkofeministinen liike oli jo hiipunut. Olisi kiinnostavaa tietää minkälaista aikalaiskeskustelua suuntausten välillä on käyty. Vaikuttaa siltä, että vaikka Pohjois-Amerikan 70-luvun anarkafeminismin teoreettinen pohja on ollut laaja kamppailu vapauden puolesta kaikenlaista sortoa ja syrjintää vastaan, se on käytännön toimintakulttuuriltaan ollut valkoinen, kaupunkilainen ja alakulttuurinen, mahdollisesti myös keskiluokkainen liike.

Kronologisessa järjestyksessä intersektionaalisuuden kolme aikaisempaa aatteellista ”versiota” ovat siis 30-luvun mustat naiskommunistit, 70-luvun sosialisti/anarkofeministit ja 70-luvun mustat feministit. Intersektionaalisuus eroaa kuitenkin edeltäjistään kolmessa suhteessa. Ensinäkin sen käsitteistö on laajempi, nykyisen intersektionaalisuuden ja sen edeltäjien välissä on vuosikymmeniä queer- ja muuta feminististä teoriaa. Intersektionaalisuus keskustelee sellaisista sorron muodoista, joita sen edeltäjät ovat käsitelleet vain harvoin (kuten transfobia) tai ei lainkaan (kuten ableismi). Toiseksi, intersektionaalisuus on lyönyt itsensä läpi paljon laajemmin kuin yksikään sen edeltäjistä. Kolmanneksi, intersektionaalisuus ei yleensä puhu kapitalismista, vaan kapitalismin vastustaminen on korvattu luokkasyrjinnän vastustamisella.

Miksi kapitalismi ja luokkasyrjintä ovat eri asioita?

Vaikka marxilaiset rakastavat väittelyä luokkien tarkasta määrittelystä, tämä on yleensä pilkunviilausta. On selvää, että yhteiskunta jakaantuu ryhmiin, joista toiset ovat hierarkiassa toisten yläpuolella. Näiden ryhmien tarkka määrittely voidaan sopia kontekstista riippuen, kiistely tarkoista määritelmistä on skolastiikkaa.

Yksi mahdollinen tapa määritellä luokat on jakaa yhteiskunta ensin kapitalisteihin ja työväenluokkaan. Kapitalistit saavat niin paljon pääomatuloja, ettei heidän olisi välttämätöntä tehdä työtä (vaikka he usein tekevätkin töitä). Kaikki muut kuuluvat työväenluokkaan. Jaottelua voi jakaa jakamalla työväenluokka edelleen kolmeen osaan. Keskiluokkaan kuuluvat ne työläiset joilla menee paremmin, tavalla tai toisella. Tämä voidaan määritellä esimerkiksi niin, että keskiluokkainen on esimiesasemassa, tai korkeakoulutettu koulutustaan vastaavassa vakityössä, tai hänen tulonsa ovat mediaanin yläpuolella, tai hänen perhetaustansa on keskiluokkainen joillain (tai kaikilla) näistä kriteereistä. Keskiluokka on ”keskellä”, koska se on kapitalistien ja keskiluokkaan kuulumattoman työväenluokan välissä. Olisi loogista nimittää ei-keskiluokkaista osaa työväenluokasta alaluokaksi, mutta alaluokka terminä assosioituu siihen osaan väestöstä jota Marx kutsui ryysyköyhälistöksi, ja jota nykyään voitaisiin kutsua syrjäytyneiksi: pitkäaikaistyöttömiin, tulonsiirtojen varassa sinnitteleviin sairaisiin ja pikkurikollisiin. Syrjäytyneiden ja keskiluokan välissä olevia kuvaa puhekielinen sana duunarit, kirjallisempaa ilmaisua kaipaava voi käyttää vanhahtavaa ilmaisua proletariaatti. Perheiden ei-työssäkäyvien jäsenien luokka-aseman voi määritellä työssäkäyvien aseman perusteella (mikäli työssäkäyviä ei ole eikä muu suku elätä, niin ollaan köyhälistöä).

Edellisen kappaleen esimerkissä luokkia on siis neljä – kapitalistit, keskiluokka, duunarit ja köyhälistö. Jaottelu on kuitenkin esitelty vain esimerkkinä. Mahdollisuuksia on paljon muitakin, esimerkiksi subjektiivinen jako, jossa ihmiset määritellään luokkiin oman luokka-identiteetin perusteella. Intersektionaalisuudessa ja feminismissä yleensäkin keskeisellä sijalla on henkilökohtainen kokemus, minkä vuoksi tarkat ja ”objektiiviset” luokkamääritelmät ovat kiinnostaneet intersektionalisteja vähemmän kuin marxilaisia.

Luokkasyrjintä on luokkahierarkiassa alempana olevan luokan edustajien muita huonompaa, tai ylempänä olevan luokan muita parempaa kohtelua. Tämä kohtelu voi tapahtua jonkun päätöksellä, tai institutionaalisten rakenteiden puitteissa. Intersektionaalisuus käynyt keskustelua monenlaisista tilanteista joihin liittyy luokkasyrjintää. Esimerkkinä viime vuosisadalla tyypillinen tilanne, joissa keskiluokkaiset feministit ovat ajaneet kotiäitien asioita ja jättäneet työssäkäyvien äitien edut paitsioon. Toinen esimerkki on alemmista luokista tulevien nuorten vaikeudet keskiluokan määrittelemässä akateemisessa maailmassa. Yleensä näissä tilanteissa epäreilu kohtelu tapahtuu keskiluokan edustajien suunnalta alempien luokkien edustajia vastaan, tai joku institutionaalinen rakenne suosii keskiluokkaa. Luokkasyrjintä on siis useimmiten keskiluokkaisten yksilöiden tai rakenteiden konfliktia sitä alempana olevien luokkien edustajien kanssa.

Toisin kuin luokkasyrjintä, kapitalismi ei erota keskiluokkaa ja duunareita, vaan yhdistää niitä. Molemmat joutuvat kohtaamaan palkkatyön todellisuuden. Keskiluokan palkkatyö voi olla siistimpää, mielekkäämpää ja/tai paremmin palkattua, mutta pohjimmiltaan palkkatyö on keskiluokallekin pakko. Tulonsiirroista riippuvan köyhälistön osa on vielä palkkatyötäkin kehnompi. Jossain on kapitalisti joka saa kaikkien muiden tekemän työn lisäarvon, mutta monet meistä eivät ole sellaista tavanneet eläessään, vielä harvempi on kuullut kapitalistin pilkkaavan alempiensa perhetaustaa tai tekevän muuta konkreettista luokkasyrjintää. Monimutkaisten veroparatiiseihin päätyvien omistusketjujen vuoksi on yhä vaikeampaa ymmärtää, kuka lopulta saa tekemämme työn lisäarvon. Tekemämme työn mielekkyyttä kapitalismin kasvottomuus ei lisää, päinvastoin. Sorron muotona kapitalismi on täysin kasvoton ja abstrakti, se ei ole syrjintää vaan tuotantosuhde. Luokkasyrjintä voi olla transitiivista (jossa on konkreettinen inhimillinen tekijä ja uhri, eli subjekti ja objekti) tai intransitiivista (rakenteellista, on vain subjekti eli uhri), mutta kapitalismissa valta on aina yksinomaan pääomalla ja ihminen on aina sen uhri, joten kapitalismi on aina intransitiivista eli rakenteellista.

Kapitalismi ei myöskään ole minkään tietyn luokkarakenteen synonyymi. Keskiluokka ja köyhälistö voivat olla suuri osa työväenluokasta, tai ne voivat puuttua kokonaan. Kapitalismi ei tarvitse edes kapitalisteja luokkana. Itäblokin järjestelmissä tuotantovälineitä hallinnoi ja lisäarvoa työstä sai byrokraattien nomenklatuura. Jos kapitalismin määrittelee lisäarvon syntymisen eikä tuotantovälineiden yksityisen omistuksen perusteella, olivat itäblokin maat aivan yhtä kapitalistisia kuin länsimaat kylmän sodan aikana. Periaatteessa pääomaa voisi hallita myös tekoäly 10). Eli sillon kun marxilaiset juuttuvat luokkien määrittelykysymyksiin, he eivät puhu Marxin pääasiasta eli kapitalismista.

Foucault pyrki osoittamaan, että moderniin kansallisvaltioon liittyy valtavasti ruumiiseen kohdistuvaa vallankäyttöä, biovaltaa. Foucaultin teoria avaa mahdollisuuksia seksismin, rasismin ja luokkasyrjinnän tutkimiseen rakenteellisena ilmiönä. Näin rasismia ja seksismiä voidaan tarkastella samankaltaisena ilmiönä kuin kapitalismia, ja luoda analogioita näiden välille. Foucaultia pidetään joidenkin arvioiden mukaan maailman tutkimuksissa eniten lainattuna humanistina 11), mutta tästä huolimatta Foucaultin analyysi ei ole syrjäyttänyt transitiivista sortoa intersektionaalisen keskustelun keskiöstä, eikä onnistunut estämään kapitalismikritiikin marginalisoitumista.

Luokkasyrjinnän ratkaisut ovat erilaisia kuin ratkaisut kapitalismiin. Luokkasyrjinnän poistamiseen riittää mahdollisuuksien tasa-arvo, sosiaaliliberaalit reformit jotka takaavat kaikille lähtökohtaisesti samat mahdollisuudet koulutukseen ja työpaikkoihin. Luokkasyrjinnän voi teoriassa poistaa poistamatta luokkajakoa, riittää että eri luokkien edustajat ovat toisilleen ystävällisiä ja kohteliaita, kuuntelevat toisiaan ja ottavat toistensa erilaiset kokemukset ja lähtökohdat huomioon.

Kapitalismia taas ei voi poistaa minkäänlaisella reilummalla kohtelulla, koska kapitalismissa ei ole kyse kohtelusta vaan tuotantosuhteesta. Kapitalismin voi poistaa vain siirtämällä tuotantovälineet yhteisomistukseen. Tämä luonnollisesti poistaa myös luokkasyrjinnän, ainakin niin kauan kun todellinen päätösvalta yhteisistä tuotantovälineistä ei keskity byrokraattieliitin käsiin. Kapitalismin voi siis poistaa vain jonkinlaisella sosialismilla, luokkasyrjinnän poistamiseen riittää sosiaaliliberalismi.

Antti Rautiainen

Kirjoitus on ensimmäinen osa neliosaista kirjoitussarjaa:

Intersektionaalinen feminismi ja antikapitalismi

2. Osa: Miksi kapitalismikritiikki on korvautunut luokkasyrjinnän kritiikillä? 

3. Osa: Miksi intersektionaalisuus pärjää erinomaisesti ilman antikapitalismia? 

4. Osa: Intersektionaalisuus ja antikapitalismi Suomessa 

 

1)The Combahee River Collective Statement http://circuitous.org/scraps/combahee.html

2)) https://en.wikipedia.org/wiki/Triple_oppression

3)Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 137.

4)) Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 325.

5) Karen Offen, European Feminisms 1700-1950. A political history. s. 207.

6))No God, no boss, no husband: The world’s first anarcha-feminist group https://libcom.org/history/no-god-no-boss-no-husband-world%E2%80%99s-first-anarcha-feminist-group

7)To Destroy Domination in All Its Forms: Anarcha-Feminist Theory, Organization and Action 1970-1978, by Julia Tanenbaum https://anarchiststudies.org/2016/10/26/to-destroy-domination-in-all-its-forms-anarcha-feminist-theory-organization-and-action-1970-1978-by-julia-tanenbaum/

8)kts. Edellinen viite

9) bell hooks, Feminist Theory: From Margin to Center, s. 46

10) Antti Rautiainen, tekoäly on pian yksi pomoistasi http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/180108-tekoaly-on-pian-yksi-pomoistasi

11) Most cited books in the humanities https://www.timeshighereducation.com/news/most-cited-authors-of-books-in-the-humanities-2007/405956.article

 

]]>
0 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247554-intersektionaalinen-feminismi-ja-sosialismi#comments Anarkismi Feminismi Intersektionaalisuus Kapitalismi Sosialismi Wed, 13 Dec 2017 13:37:54 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247554-intersektionaalinen-feminismi-ja-sosialismi
Paremmisto esittäytyy. http://mattilehtinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247523-paremmisto-esittaytyy <p>Tämä on sitten ilmeisesti sitä parempaa väkivaltaa jota Li &quot;mainosti&quot;. Ihmeen hiljaa näistä hulluista on vasen ja myös vihreä laita.</p><p><a href="https://fpdl.vimeocdn.com/vimeo-prod-skyfire-std-us/01/4307/9/246539027/890623443.mp4?token=1513114874-0xb6bb4bc596d1ef8eae56727f642c298d14bffdc8" title="https://fpdl.vimeocdn.com/vimeo-prod-skyfire-std-us/01/4307/9/246539027/890623443.mp4?token=1513114874-0xb6bb4bc596d1ef8eae56727f642c298d14bffdc8">https://fpdl.vimeocdn.com/vimeo-prod-skyfire-std-us/01/4307/9/246539027/...</a></p><p>&nbsp;</p><p>Eikä myöskään lööpit huuda että noi hullut pitäisi poistaa kaduilta tuhoamasta ihmisten omaisuutta ja elinkeinoa.</p><p>Naamarit päähän ja ylpeästi Poliisin kimppuun niinkuin videolla vai jotain muuta?</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Tämä on sitten ilmeisesti sitä parempaa väkivaltaa jota Li "mainosti". Ihmeen hiljaa näistä hulluista on vasen ja myös vihreä laita.

https://fpdl.vimeocdn.com/vimeo-prod-skyfire-std-us/01/4307/9/246539027/890623443.mp4?token=1513114874-0xb6bb4bc596d1ef8eae56727f642c298d14bffdc8

 

Eikä myöskään lööpit huuda että noi hullut pitäisi poistaa kaduilta tuhoamasta ihmisten omaisuutta ja elinkeinoa.

Naamarit päähän ja ylpeästi Poliisin kimppuun niinkuin videolla vai jotain muuta?

]]>
3 http://mattilehtinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247523-paremmisto-esittaytyy#comments Anarkismi Tue, 12 Dec 2017 20:57:30 +0000 Matti Lehtinen http://mattilehtinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247523-paremmisto-esittaytyy
Ruotsin pääministerin julkilausuma synagoganpoltosta ihmisoikeuksien päivänä http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247414-ruotsin-paaministerin-julkilausuma-synagoganpoltosta-ihmisoikeuksien-paivana <p>Länsinaapurissamme on oma korrektina pidetty tapansa juhlistaa <em>ihmisoikeuspäivän </em>teemaa ajankohtaisin julkilausumin, eikä se ole ihan vieras enää meilläkään. Akuutti esimerkki uutisannista 10.12.2017:&nbsp;</p><p><strong>Ruotsin pääministeri Stefan Löfven</strong>: &quot;<a href="https://demokraatti.fi/paaministeri-lofven-ruotsalaisessa-yhteiskunnassa-ei-ole-tilaa-antisemitismille/" target="_blank"><u>Antisemitismille ei ole tilaa ruotsalaisessa yhteiskunnassa</u></a>&quot;.&nbsp;</p><p><br />- Käsi sydämelle. Joistain kimmokkeista ne islamistit ja natsit ja an(arkis)tifasistitkin ovat sairaassa vihassaan siinneet myös lintukotomaihin. Eikö sitä tilaa ole raivattu jo vuosia Ruotsin hallinnonkin toimesta mm. suosimalla tyypillisesti juutalaisvastaisten ainesten suuntaan painottuvaa väestönrakennekehitystä ja kutsumalla erilaisia yhteiskunnan- ja ihmisyydenvastaisia ääriryhmittymiä esimerkiksi &#39;monikulttuurisiksi antifasistisiksi rauhanvoimiksi&#39;?</p><p>Ruotsi ei ole katsonut aiheelliseksi kieltää edes vihanpitoasetelmia meillä Suomessakin kärjistänyttä&nbsp;<strong>Nordiska motståndsrörelsen </strong>-nimistä natsijärjestöä, vaikka asiasta on maan hallintoa huomautettukin ainakin kansalaistoiminnan ruohonjuuritasolla, ks. esim.&nbsp;<a href="http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/223168-natsien-emojarjesto-hiertaa-diplomaattisuhteet-ruotsiin-katkolle" target="_blank">Natsien emojärjestö hiertää - diplomaattisuhteet Ruotsiin katkolle?&nbsp;</a></p><p><strong>Jos kerran Pohjoismaissa</strong> annetaan äärijärjestöjen vapaan vihanlietsonnan ja keskinäisen katusodan yleistymisen jatkua ilman yhteisiä lakkautustoimia ja samaan aikaan jatketaan niitä suosivan väestönrakennesuuntauksen kehitystä entisellään, toimitaan uskoakseni tietoisesti tämän ruokkimasta<strong> ihmisoikeustilanteen todennäköisestä heikkenemisestä piittaamatta</strong>. Onneksi viranomaiset ovat meillä oma-aloitteisesti kuunnelleet järjen ääntä joitain mielenosoituskäytänteitään ajantasaistaessaan, ks. esim.&nbsp;<a href="http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/223308-poliisi-kuunteli-lopulta-ei-mielenosoittajan-asiallista-rauhanaloitetta" target="_blank">Poliisi kuunteli lopulta ei-mielenosoittajan asiallista rauhanaloitetta!</a>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p><strong>P.S.</strong>&nbsp;&nbsp;Myönteistäkin toki tällä&nbsp; ihmisoikeus&#39;rintamalla&#39; tapahtuu: <strong>eilen uutisoitiin, että</strong> <strong>koko Irak on nyt vapautettu Islamilaisen valtion terrorihallinnosta </strong>- varmaan tätä ilosanomaa juhlitaan myös Suomen vokeissa ihmisoikeuspäivänä 2017!</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Länsinaapurissamme on oma korrektina pidetty tapansa juhlistaa ihmisoikeuspäivän teemaa ajankohtaisin julkilausumin, eikä se ole ihan vieras enää meilläkään. Akuutti esimerkki uutisannista 10.12.2017: 

Ruotsin pääministeri Stefan Löfven: "Antisemitismille ei ole tilaa ruotsalaisessa yhteiskunnassa". 


- Käsi sydämelle. Joistain kimmokkeista ne islamistit ja natsit ja an(arkis)tifasistitkin ovat sairaassa vihassaan siinneet myös lintukotomaihin. Eikö sitä tilaa ole raivattu jo vuosia Ruotsin hallinnonkin toimesta mm. suosimalla tyypillisesti juutalaisvastaisten ainesten suuntaan painottuvaa väestönrakennekehitystä ja kutsumalla erilaisia yhteiskunnan- ja ihmisyydenvastaisia ääriryhmittymiä esimerkiksi 'monikulttuurisiksi antifasistisiksi rauhanvoimiksi'?

Ruotsi ei ole katsonut aiheelliseksi kieltää edes vihanpitoasetelmia meillä Suomessakin kärjistänyttä Nordiska motståndsrörelsen -nimistä natsijärjestöä, vaikka asiasta on maan hallintoa huomautettukin ainakin kansalaistoiminnan ruohonjuuritasolla, ks. esim. Natsien emojärjestö hiertää - diplomaattisuhteet Ruotsiin katkolle? 

Jos kerran Pohjoismaissa annetaan äärijärjestöjen vapaan vihanlietsonnan ja keskinäisen katusodan yleistymisen jatkua ilman yhteisiä lakkautustoimia ja samaan aikaan jatketaan niitä suosivan väestönrakennesuuntauksen kehitystä entisellään, toimitaan uskoakseni tietoisesti tämän ruokkimasta ihmisoikeustilanteen todennäköisestä heikkenemisestä piittaamatta. Onneksi viranomaiset ovat meillä oma-aloitteisesti kuunnelleet järjen ääntä joitain mielenosoituskäytänteitään ajantasaistaessaan, ks. esim. Poliisi kuunteli lopulta ei-mielenosoittajan asiallista rauhanaloitetta! 

 

P.S.  Myönteistäkin toki tällä  ihmisoikeus'rintamalla' tapahtuu: eilen uutisoitiin, että koko Irak on nyt vapautettu Islamilaisen valtion terrorihallinnosta - varmaan tätä ilosanomaa juhlitaan myös Suomen vokeissa ihmisoikeuspäivänä 2017!

]]>
23 http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247414-ruotsin-paaministerin-julkilausuma-synagoganpoltosta-ihmisoikeuksien-paivana#comments Anarkismi Ihmisoikeudet Islamistien viha Lintukoto Uusnatsismi Sun, 10 Dec 2017 11:34:33 +0000 Veikko Savolainen http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247414-ruotsin-paaministerin-julkilausuma-synagoganpoltosta-ihmisoikeuksien-paivana
Mistä ehkä kannattaa olla oikeasti huolissaan... http://artoollikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247344-mista-ehka-kannattaa-olla-oikeasti-huolissaan <p>Puheenvuorossa on nyt isosti polemiikkia natseista, 612-kulkueesta, vasemmistoanarkisteista...</p><p>Pidämmekö näitä oikeasti uhkana isänmaallemme? Tarvitseeko pelätä?</p><p>Minun mielestäni oikeat uhkat ovat hallitsemattomassa maahanmuutossa, islamin kasvussa (opit, suurmoskeija, shiiat, sunnit), kotoutuksen epäonnistumisessa,&nbsp;ghettoutumisessa ja valitettavasti kaikista suurimpana uhkana&nbsp;kansamme jakautumisessa vastakkaisiin kuppikuntiin.</p><p>Näistä&nbsp;uhkistahan on syntynyt ääriajattelua ja -toimintaakin. Se perustuu mielestäni pitkälti&nbsp;haluun säilyttää suomalainen kulttuurimme ja omat tapamme elää ja toimia. Siihen liittyy lisäksi myös kokemus siitä, että asioita ei hoidettaisi oikeudenmukaisesti ja oman maan kansalaisten etujen mukaisesti. Lisäksi koetaan, että mielipiteiden esittäminenkin olisi kiellettyä, puhumattakaan siitä, että voisi syntyä vuoropuhelua ja sen myötä rakentavia ajatuksia miten me yhdessä haluaisimme asioita hoidettavan. Tätä yhteistä debattia meidän pitäisi mielestäni&nbsp;vaalia, jos olisimme viisaita...</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Puheenvuorossa on nyt isosti polemiikkia natseista, 612-kulkueesta, vasemmistoanarkisteista...

Pidämmekö näitä oikeasti uhkana isänmaallemme? Tarvitseeko pelätä?

Minun mielestäni oikeat uhkat ovat hallitsemattomassa maahanmuutossa, islamin kasvussa (opit, suurmoskeija, shiiat, sunnit), kotoutuksen epäonnistumisessa, ghettoutumisessa ja valitettavasti kaikista suurimpana uhkana kansamme jakautumisessa vastakkaisiin kuppikuntiin.

Näistä uhkistahan on syntynyt ääriajattelua ja -toimintaakin. Se perustuu mielestäni pitkälti haluun säilyttää suomalainen kulttuurimme ja omat tapamme elää ja toimia. Siihen liittyy lisäksi myös kokemus siitä, että asioita ei hoidettaisi oikeudenmukaisesti ja oman maan kansalaisten etujen mukaisesti. Lisäksi koetaan, että mielipiteiden esittäminenkin olisi kiellettyä, puhumattakaan siitä, että voisi syntyä vuoropuhelua ja sen myötä rakentavia ajatuksia miten me yhdessä haluaisimme asioita hoidettavan. Tätä yhteistä debattia meidän pitäisi mielestäni vaalia, jos olisimme viisaita...

 

]]>
1 http://artoollikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247344-mista-ehka-kannattaa-olla-oikeasti-huolissaan#comments Äärinationalismi Anarkismi Hallitsematon maahanmuutto Islam Kansan jakautuminen Fri, 08 Dec 2017 20:05:29 +0000 Arto Ollikainen http://artoollikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247344-mista-ehka-kannattaa-olla-oikeasti-huolissaan
Lyhyt suoran demokratian historia http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246198-lyhyt-suoran-demokratian-historia <p><strong><em>Yleiskokoukset ja erilaiset neuvostot tuntuvat olleen pikemminkin sääntö kuin poikkeus kuninkaiden rinnalla varhaisissa kaupunkivaltioissa, esimerkiksi muinaisessa Intiassa ja Sumerissa. Näistä järjestelmistä ei kuitenkaan tiedetä yhtä paljon kuin antiikin Kreikasta. Siksi demokratian historiankirjoitus alkaa sieltä.</em></strong></p><p>Vuonna 510 eaa. ateenalaiset kumosivat Hippiaksen<a href="http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/#_ftn1" name="_ftnref1">[1]</a>&nbsp;diktatuurin, ja seuraavien kahden&ndash;kolmen vuoden aikana luotiin järjestelmä, jota alettiin kutsua demokratiaksi (<em>δημοκρατία</em>, kansan valta). Järjestelmän ytimessä oli yleiskokous&nbsp;<em>ekklesia</em>, joka äänesti laeista ja sopimuksista. Osallistumisoikeus yleiskokoukseen oli yli 20-vuotiailla vapailla miehillä.<a href="http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/#_ftn2" name="_ftnref2">[2]</a></p><p>Yleiskokous ei päättänyt kaikista Ateenan asioista, vaan osa oli delegoitu hallinnolle ja tuomioistuimille. Näiden tehtävien hoitajia ei kuitenkaan valittu vaaleilla vaan heidät arvottiin. Edustuksellista demokratiaa Ateenassa edustivat ainoastaan sotilasasioista vastaavat maistraatit, joiden edustajat valittiin äänestämällä&nbsp;<a href="https://en.wikipedia.org/wiki/File:Constitution-of-the-Athenians-in-the-4th-century-BC.png">yleiskokouksissa</a>.</p><p>Kreikan kaupunkivaltioiden välisessä valtataistelussa Ateenan päävastustaja oli Sparta. Sparta oli militaristinen luokkayhteiskunta, mutta se muistutti yhtä paljon tasavaltaa kuin diktatuuriakin. Syntyperältään spartalaisilla naisilla ei ollut äänioikeutta, mutta heillä oli oikeus kattavaan koulutukseen, omaisuuteen ja perintöön, mitä ei ollut muissa Antiikin Kreikan kaupungeissa.</p><p>Spartassa oli kaksi eri klaaneihin kuulunutta kuningasta, joiden oli tarkoitus valvoa toistensa vallankäyttöä. Yleiskokoukseen saivat osallistua kaupungin aikuiset ja vapaat miehet, ympäröivien kylien asukkailla ja orjilla ei ollut äänioikeutta. Lisäksi kuninkaita valvoi viiden hengen&nbsp;<em>ephoroi</em>, joka vastaa jossain määrin hallitusta. Yleiskokous valitsi ephoroin edustajat vuodeksi kerrallaan, eikä toimikautta saanut uusia. Yleiskokous myös äänesti laeista.</p><p><em>Loput kirjoituksesta täällä:&nbsp;<br /><a href="http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/">http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/</a></em></p><p>&nbsp;</p><p><a href="http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/#_ftnref1" name="_ftn1">[1]</a>&nbsp;Hippias oli Ateenan tyrannina veljensä Hipparkhoksen kanssa. Hippias karkotettiin vuonna 510 eaa. ja hän kuoli 490 eaa. jälkeen.</p><p><a href="http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/#_ftnref2" name="_ftn2">[2]</a>&nbsp;<em>Demos&nbsp;</em>merkitsi vapaita mieskansalaisia. Suurimmillaan antiikin Ateenan metropolialueella asui puolisen miljoonaa ihmistä, joista vapaita miehiä oli arviolta 40&nbsp;000.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Yleiskokoukset ja erilaiset neuvostot tuntuvat olleen pikemminkin sääntö kuin poikkeus kuninkaiden rinnalla varhaisissa kaupunkivaltioissa, esimerkiksi muinaisessa Intiassa ja Sumerissa. Näistä järjestelmistä ei kuitenkaan tiedetä yhtä paljon kuin antiikin Kreikasta. Siksi demokratian historiankirjoitus alkaa sieltä.

Vuonna 510 eaa. ateenalaiset kumosivat Hippiaksen[1] diktatuurin, ja seuraavien kahden–kolmen vuoden aikana luotiin järjestelmä, jota alettiin kutsua demokratiaksi (δημοκρατία, kansan valta). Järjestelmän ytimessä oli yleiskokous ekklesia, joka äänesti laeista ja sopimuksista. Osallistumisoikeus yleiskokoukseen oli yli 20-vuotiailla vapailla miehillä.[2]

Yleiskokous ei päättänyt kaikista Ateenan asioista, vaan osa oli delegoitu hallinnolle ja tuomioistuimille. Näiden tehtävien hoitajia ei kuitenkaan valittu vaaleilla vaan heidät arvottiin. Edustuksellista demokratiaa Ateenassa edustivat ainoastaan sotilasasioista vastaavat maistraatit, joiden edustajat valittiin äänestämällä yleiskokouksissa.

Kreikan kaupunkivaltioiden välisessä valtataistelussa Ateenan päävastustaja oli Sparta. Sparta oli militaristinen luokkayhteiskunta, mutta se muistutti yhtä paljon tasavaltaa kuin diktatuuriakin. Syntyperältään spartalaisilla naisilla ei ollut äänioikeutta, mutta heillä oli oikeus kattavaan koulutukseen, omaisuuteen ja perintöön, mitä ei ollut muissa Antiikin Kreikan kaupungeissa.

Spartassa oli kaksi eri klaaneihin kuulunutta kuningasta, joiden oli tarkoitus valvoa toistensa vallankäyttöä. Yleiskokoukseen saivat osallistua kaupungin aikuiset ja vapaat miehet, ympäröivien kylien asukkailla ja orjilla ei ollut äänioikeutta. Lisäksi kuninkaita valvoi viiden hengen ephoroi, joka vastaa jossain määrin hallitusta. Yleiskokous valitsi ephoroin edustajat vuodeksi kerrallaan, eikä toimikautta saanut uusia. Yleiskokous myös äänesti laeista.

Loput kirjoituksesta täällä: 
http://perustelehti.fi/lyhyt-suoran-demokratian-historia/

 

[1] Hippias oli Ateenan tyrannina veljensä Hipparkhoksen kanssa. Hippias karkotettiin vuonna 510 eaa. ja hän kuoli 490 eaa. jälkeen.

[2] Demos merkitsi vapaita mieskansalaisia. Suurimmillaan antiikin Ateenan metropolialueella asui puolisen miljoonaa ihmistä, joista vapaita miehiä oli arviolta 40 000.

]]>
3 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246198-lyhyt-suoran-demokratian-historia#comments Anarkismi Demokratia Suora demokratia Tasavalta Yleiskokoukset Thu, 16 Nov 2017 17:27:01 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246198-lyhyt-suoran-demokratian-historia
Sosialidemokraatit eivät osallistu anarkistien mielenosoituksiin http://eetukinnunen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243264-sosialidemokraatit-eivat-osallistu-anarkistien-mielenosoituksiin <p>Sanomalehti Keskisuomalainen julkaisi tänään Jyväskylän kaupunginvaltuutettu <strong>Irma Hirsjärven </strong>(vas.) <a href="http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Olisiko-yhteisty%C3%B6-tuloksellisempaa/1045486">vastineen&nbsp; </a>(Olisiko yhteistyö tuloksellisempaa? KSML 22.9.) minun ja toimitusjohtaja <strong>Kimmo Ojalan </strong>(sd.) aiemmin lähettämään <a href="http://www.ksml.fi/mielipide/mielipidekirjoitus/Keskitytt%C3%A4isiink%C3%B6-jo-olennaiseen/1042822">mielipidekirjoitukseen</a> &quot;Keskityttäisiinkö jo olennaiseen?&quot; (KSML 16.9.), jossa toivoimme Perussuomalaisten ja Vasemmistoliiton kunnallispoliitikoilta tarkempaa keskittymistä esimerkiksi syksyn talousarviokäsittelyssä esillä oleviin asioihin sen sijaan, että harrastettaisiin poleemista kirjoittelua Suomen maahanmuuttopolitiikasta.</p><p>Perussuomalaisten <strong>Tapani Mäki </strong>vastasi jo kirjoitukseemme maahanmuuttopolitiikan osalta, ja hänelle lähetin vastineen Keskisuomalaisen kautta. Odotan yhä vastineeni julkaisua, joten en käsittele sitä aihetta tässä. Hirsjärvi kuitenkin vei keskustelun täysin alkuperäiseen aiheeseen liittymättömille urille ottaessaan puheeksi sosialidemokraattien poisjäämisen 2.9. järjestetyn Joukkovoima -mielenosoituksen järjestelyistä. Sinänsä asia on mitätön, mutta koska varsin laajalla ihmisjoukolla tuntuu olevan väärä käsitys sosialidemokraattien suhteesta tällaisten mielenosoitusten järjestäjiin, voin asiaa blogikirjoituksella vielä selventää.</p><p><strong>Kirjavaa väkeä Joukkovoiman taustalla</strong></p><p>&quot;Joukkovoima&quot; -mielenosoituksen järjestäjä- ja puhujaporukka oli hyvin sekalainen kokoelma eri tahoja. Joukossa oli ammattiyhdistysliikkeen paikallistoimijoita ja esimerkiksi vammais- ja eläkeläisjärjestöjä, joiden tavoitteet ja asialista olisi hyvä saada hallituksen tietoon, koska leikkaukset esim. lääkekorvauksiin ja pienipalkkaisten työntekijöiden lomarahoihin ovat olleet täysin kohtuuttomia. Leikkaukset ovat pakottaneet valitsemaan, mistä elämiseen välttämättömästä menosta tässä kuussa tingitään.</p><p>Sitten järjestäjätahoihin kuuluivat muun muassa &quot;Tampereen anarkistiliitto&quot; sekä helsinkiläinen &quot;suoraan toimintaan ja sabotaasiin&quot; uskova A-ryhmä. Mielenosoituskulkueessa oli myös &quot;Antikapitalistinen blokki&quot;, jonka julkilausutut tavoitteet olivat hyvinvointivaltion kaataminen ja edustuksellisen demokratian lakkauttaminen.</p><p><strong>Demokraattisten voimien ei pidä veljeillä väkivaltaisten ryhmien kanssa</strong></p><p>Asioihin perehtyneelle on ilmeistä, miksi työtä yhteiseksi hyväksi, reiluja pelisääntöjä ja rauhallista vuoropuhelua erilaisten poliittisten suuntausten välillä koko historiansa korostanut sosialidemokraattinen liike ei osallistu tällaisten ryhmien agendan edistämiseen taloudellisilla avustuksilla tai osallistumalla mielenosoitusten järjestelyihin. Juuri tämä oli syy, miksi sosialidemokraatit tekivät selkeän pesäeron väkivaltaa kannattaneisiin kommunisteihin, jotka myös osallistuivat Joukkovoima-mielenosoitukseen.</p><p>Hämmästyttävää on, että Vasemmistoliitto katsoo tällaiset poliittiset äärijärjestöt itselleen sopivaksi viiteryhmäksi, jonka kanssa halutaan yhteistyötä tehdä. Sosialidemokraateille on selvää, että yhteiskunnallisiin asioihin vaikutetaan rauhanomaisin keinoin ja yhteistyötä tehden demokratian puitteissa. Kun tätä vaatii itseltään ja yhteistyökumppaneiltaan, vaatimus samoista periaatteista myös vastustajien osalta on huomattavasti uskottavampi.</p> Sanomalehti Keskisuomalainen julkaisi tänään Jyväskylän kaupunginvaltuutettu Irma Hirsjärven (vas.) vastineen  (Olisiko yhteistyö tuloksellisempaa? KSML 22.9.) minun ja toimitusjohtaja Kimmo Ojalan (sd.) aiemmin lähettämään mielipidekirjoitukseen "Keskityttäisiinkö jo olennaiseen?" (KSML 16.9.), jossa toivoimme Perussuomalaisten ja Vasemmistoliiton kunnallispoliitikoilta tarkempaa keskittymistä esimerkiksi syksyn talousarviokäsittelyssä esillä oleviin asioihin sen sijaan, että harrastettaisiin poleemista kirjoittelua Suomen maahanmuuttopolitiikasta.

Perussuomalaisten Tapani Mäki vastasi jo kirjoitukseemme maahanmuuttopolitiikan osalta, ja hänelle lähetin vastineen Keskisuomalaisen kautta. Odotan yhä vastineeni julkaisua, joten en käsittele sitä aihetta tässä. Hirsjärvi kuitenkin vei keskustelun täysin alkuperäiseen aiheeseen liittymättömille urille ottaessaan puheeksi sosialidemokraattien poisjäämisen 2.9. järjestetyn Joukkovoima -mielenosoituksen järjestelyistä. Sinänsä asia on mitätön, mutta koska varsin laajalla ihmisjoukolla tuntuu olevan väärä käsitys sosialidemokraattien suhteesta tällaisten mielenosoitusten järjestäjiin, voin asiaa blogikirjoituksella vielä selventää.

Kirjavaa väkeä Joukkovoiman taustalla

"Joukkovoima" -mielenosoituksen järjestäjä- ja puhujaporukka oli hyvin sekalainen kokoelma eri tahoja. Joukossa oli ammattiyhdistysliikkeen paikallistoimijoita ja esimerkiksi vammais- ja eläkeläisjärjestöjä, joiden tavoitteet ja asialista olisi hyvä saada hallituksen tietoon, koska leikkaukset esim. lääkekorvauksiin ja pienipalkkaisten työntekijöiden lomarahoihin ovat olleet täysin kohtuuttomia. Leikkaukset ovat pakottaneet valitsemaan, mistä elämiseen välttämättömästä menosta tässä kuussa tingitään.

Sitten järjestäjätahoihin kuuluivat muun muassa "Tampereen anarkistiliitto" sekä helsinkiläinen "suoraan toimintaan ja sabotaasiin" uskova A-ryhmä. Mielenosoituskulkueessa oli myös "Antikapitalistinen blokki", jonka julkilausutut tavoitteet olivat hyvinvointivaltion kaataminen ja edustuksellisen demokratian lakkauttaminen.

Demokraattisten voimien ei pidä veljeillä väkivaltaisten ryhmien kanssa

Asioihin perehtyneelle on ilmeistä, miksi työtä yhteiseksi hyväksi, reiluja pelisääntöjä ja rauhallista vuoropuhelua erilaisten poliittisten suuntausten välillä koko historiansa korostanut sosialidemokraattinen liike ei osallistu tällaisten ryhmien agendan edistämiseen taloudellisilla avustuksilla tai osallistumalla mielenosoitusten järjestelyihin. Juuri tämä oli syy, miksi sosialidemokraatit tekivät selkeän pesäeron väkivaltaa kannattaneisiin kommunisteihin, jotka myös osallistuivat Joukkovoima-mielenosoitukseen.

Hämmästyttävää on, että Vasemmistoliitto katsoo tällaiset poliittiset äärijärjestöt itselleen sopivaksi viiteryhmäksi, jonka kanssa halutaan yhteistyötä tehdä. Sosialidemokraateille on selvää, että yhteiskunnallisiin asioihin vaikutetaan rauhanomaisin keinoin ja yhteistyötä tehden demokratian puitteissa. Kun tätä vaatii itseltään ja yhteistyökumppaneiltaan, vaatimus samoista periaatteista myös vastustajien osalta on huomattavasti uskottavampi.

]]>
36 http://eetukinnunen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243264-sosialidemokraatit-eivat-osallistu-anarkistien-mielenosoituksiin#comments Kotimaa Anarkismi Joukkovoima Kommunismi Sosialidemokratia Fri, 22 Sep 2017 11:15:37 +0000 Eetu Kinnunen http://eetukinnunen1.puheenvuoro.uusisuomi.fi/243264-sosialidemokraatit-eivat-osallistu-anarkistien-mielenosoituksiin
Saksalainen liike http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240530-saksalainen-liike <p><a href="http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240060-terveisia-hampurista">Kirjoitin</a> toissaviikolla Hampurin mielenosoituksista , ja samoina päivinä tapahtuneista mellakoista. Kirjoituksessa käsittelin mellakoiden luonnetta asukkaiden yleisenä kansanjuhlana, mutta niihin liittyy myös poliittinen liike, johon suuri osa mellakoitsijoista kuuluu.</p><p>Suomalaisessa mediassa liikettä kutsutaan mustaksi blokiksi tai anarkisteiksi, mutta molemmat nimitykset ovat puutteellisia. Musta blokki on pelkkä taktiikka, jossa pukeudutaan yhtenäisiin tummiin asuihin ja naamioihin. Tällä voidaan ajaa erilaisia päämääriä, kuten puolustautumista (tai hyökkäämistä) vastustajia tai poliisia vastaan, sabotaasia tai yksinomaan osallistujien anonymiteetin suojelemista. Mutta joka tapauksessa kyseessä on taktiikka, ei ryhmä tai liike. Tätä taktiikkaa voi käyttää ja ovat käyttäneet hyvin erilaiset poliittiset liikkeet jotka voivat ajaa toisilleen täysin vastakkaisia päämääriä.</p><p>Määrittely anarkisteiksi menee osittain oikeaan, mutta vain osa aatteellisesti motivoituneista mellakoitsijoista määrittelee itsensä anarkisteiksi. Yhtä moni, ellei useampi saattaa määritellä itsensä antifaksi, kommunistiksi, vasemmistoksi tai autonomiksi, tai kieltäytyä kokonaan aatteellisista identiteeteistä. Kieltäytyjien ryhmä saattaa hyvinkin olla suurin.</p><p>On aina ongelmallista iskeä ihmisryhmille sellaisia määritteitä, jotka eivät ole itsemäärittelyjä. Mutta analyysi joka yrittäisi irroittaa Hampurin mellakat aatteellisesta viitekehyksestä jäisi pakostakin vajaaksi. Yksikään näistä määritelmistä ei tee ilmielle täysin oikeutta, mutta vähiten väärä on mielestäni liikkeen määrittely autonomiliikkeeksi (autonome). Vaikka nykyään kovin moni ei enää käyttää tätä 70-lukulaista itsemäärittelyä, autonomiliike popularisoi (ja todennäköisesti myös keksi) mustan blokin taktiikan, huippukokouksia vastaan protestoinnin ja sen organisaatiomallin mitä sekä Hampurin mielenosoitukset että mellakat noudattivat. Näin erityisesti Saksassa, siellä anarkismi on ollut 70-luvulta asti osa autonomiliikettä tai elänyt sen liepeillä.</p><p>Vuosi 1977 oli 60-luvun revanssi</p><p>Populaarikulttuurissa on yleinen myytti, että 60-luvun liikkeet toivat välittömästi vapauden, eli ehkäisypillerit ja rock-musiikin, lopetti Vietnamin sodan ja oli kaikin tavoin välitön menestystarina joka muutti maailman heti kättelyssä. Todellisuudessa 60-luvun liikkeiden osanottajat tunsivat päinvastoin hävinneensä katkerasti: Yhdysvalloissa valtaan tuli Nixon, Ranskassa Pompidou ja Prahan kevät murskattiin. 60-luvun spontaanit ja horisontaaliset liikkeet ajautuivat kriisiin, ja pettymys kanavoitui erilaisiin tiukan sentralistisiin vasemmistolahkoihin. Näistä osa yritti toimia perinteisen puolueen tavoin ja osa käydä aseellista kamppailua. Myös anarkistit pyrkivät muodollisempaan, esimerkiksi Saksassa natsien aikanaan murskaama syndikalistinen ammattiliitto FAU perustettiin uudelleen 70-luvulla.</p><p>Suomessa n. vuonna 1970 alkanutta taistolaisliikettä pidetään jonkinlaisena anomaliana, mutta todellisuudessa se on osa tätä kansainvälistä trendiä, sen poikkeuksellisen voimakas ilmentymä. Suomessa 60-lukulaisuuteen pettyneitä alkoi myös maolaisiksi, liittyi SDP:hen tai tuli uskoon. Todella harva pysyi Suomessa uskollisena 60-lukulaiselle tavalle organisoitua, ja taistolaiset onnistuivat tehokkaasti marginalisoimaan harvat jäljelle jääneet anarkistit ja muut hierarkisten järjestöjen ulkopuoliset toimijat. Vasta 70-luvun loppupuolella vapaamuotoisempi organisaatio alkoi jälleen saamaan elintilaa vihreän liikkeen ja vastaavien uusien vaihtoehtoliikkeiden muodossa. Yksi harvoista 60-luvun anarkismista 70-luvun lopun ympäristöliikkeeseen Suomessa sinnitelleistä oli Juha Olavinen, tosin hänkin muutti Helsinkiin vasta vuonna 1970.</p><p>Muualla länsimaissa pettymys 60-lukuun ei kanavoitunut neuvostomyönteisten kommunistipuolueiden tukemiseen, vaan esimerkiksi maolaisuuteen (Yhdysvallat, Norja), trotskilaisuuteen (Englanti) tai molempiin (Ranska). Saksassa syntyi lukuisia alueellisia äärivasemmistolaisia ryhmiä, joita kutsuttiin yhteisellä nimellä K-ryhmät.</p><p>Italian 60-luku oli hieman erilainen kuin muissa länsimaissa. Siellä 60-lukuun liittyi massiivinen muuttoliike etelästä pohjoiseen, ja tämän uuden siirtotyöläisväen radikalisoituminen. 60-luvun liikkeet toimivat vanhan työväenliikkeen tavoin tehtaissa enemmän kuin sitä tehtiin muissa maissa, mutta usein konfliktissa perinteisten ammattiliittojen ja puolueiden kanssa. Tehtaiden organisaation nopea muuttuminen, öljykriisi ja poliittinen väkivalta ajoivat nämä liikkeet kriisiin 70-luvulla, ja 60-luvun organisaatiot hajosivat. Vuosien 1973 ja 1976 välillä näiden tilalle muodostui autonomiliike, joka ei enää toiminut tehtaissa eikä rakentanut puoluetta. Se osallistui kaupunkiympäristön kamppailuihin, perusti radiokanavia ja valtasi taloja. Elokuvateattereissa ja kaupoissa järjestettiin &rdquo;autoreduzione&rdquo;-tapahtumia, joissa ihmiset maksoivat itse päätetyn hinnan. Samalla menetelmällä kamppailtiin myös korkeita vuokria vastaan. Lisäksi liike kamppaili huumekauppaa ja äärioikeistoa vastaan. Feministinen liike nousi, ja abortti laillistettiin Italiassa vuonna 1978. Italiassa 60-luvun uutta tulemista kutsutaan <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Movement_of_1977">vuoden 1977 liikkeeksi</a> .</p><p>Populaarikulttuurissa Saksan 70-luvun liikkeistä muistetaan useimmiten punainen armeijakunta. RAF:n jäsenmäärä oli vähäinen, mutta sitä tukivat niin sanotut anti-imperialistiset ryhmät. Parhaimmillaan RAF:n nälkälakkoja tukeneissa ja sen jäsenten murhaamista vastustaneissa mielenosoituksissa oli kymmeniätuhansia osanottajia, tosin moni osallistui enemmän humanitäärisistä syistä kuin RAF:n toimintaa tukeakseen. RAF edusti myös vastareaktiota 60-luvun horisontaalisuudelle, ja 70-luvun edetessä sen suosio rapistui samaan tapaan kun muidenkin autoritääristen ryhmien. RAF:n kolmas sukupolvi vuodesta 1977 eteenpäin ei enää kyennyt toimimaan itsenäisesti, ja se oli riippuvainen Stasin tuesta. Muista asellisista ryhmistä RZ (Vallankumoukselliset solut/Rote Zora) oli pitkälti osa autonomiliikettä vuoden 1977 jälkeen, Kesäkuun 2. päivän liike lopetti toimintansa vuonna 1980 mutta monet sen aktiivit olivat liittyneet RAF:in jo vuosia aikaisemmin.</p><p>Italian ja Saksan liikkeet verkostoituivat jo 60-luvulla, lisäksi vaikutteita veivät mukanaan italialaiset siirtotyöläiset. Autonomiliike juurtui Saksaan samaan aikaan kun RAF:n ja K-ryhmien vaikutusvalta heikkeni. 60-luku löi takaisin. Siinä missä Italiassa autonomiliike pohjautui marxilaisuuteen ja anarkistit toimivat liikkeen reunamilla, Saksassa autonomiliike päätyi synteesiin anarkistien kanssa. 70-luvun jälkeen näitä liikkeitä ei ole voinut erottaa Saksassa toisistaan, ne ovat saman liikkeen sisäisiä suuntauksia.<br /><br />Kuten Italian autonomit, Saksan autonomit perustivat radiokanavia, sosiaalikeskuksia, valtailivat taloja ja vastustivat natseja sekä ajoivat sukupuolten ja seksuaalisuuksien tasa-arvoa. Näiden lisäksi kuvaan tuli toiminta ydinvoimaa, risteilyohjuksia, armeijaa, Natoa, ympäristölle tuhoisia projekteja, gentrifikaatiota ja erilaisia huippukokouksia vastaan. Lisäksi autonomit ovat vastustaneet rasismia ja tukeneet turvapaikanhakijoita ja muita siirtolaisia jo 70-luvulta lähtien. Autonomit ovat myös pyrkineet luomaan epätyypillisten työntekijöiden järjestäytymistä ja vastarintaa. Nämä aihepiirit ovat pysyneet oikeastaan muuttumattomina 70-luvulta asti, vaikka painotukset ovat muuttuneet - nykyään seksuaalipolitiikka ja turvapaikanhakijoiden oikeudet ovat enemmän esillä kuin risteilyohjukset.</p><p>Anarkismi ja autonomia</p><p>Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa anarkismi ei ole perinteisesti ollut erityisen voimakas liike, 60-luvun liike antoi niissä anarkismille uuden mahdollisuuden. Kun Kreikan sotilasjuntta kaatui 1974, Kreikassa alkoi myöhästynyt 60-luku ja anarkismi tuli maahan isosti. Itäblokin maiden opposition parissa marxilaisuus ei ymmärrettävästi ollut huudossa 80-luvulla, joten 60-lukulaisuus tuli sinne 10-20 vuotta myöhässä anarkismin muodossa. Lisäksi Euroopassa anarkismi on perinteisesti ollut vahvoilla Espanjassa ja Ruotsissa, edellisessä se koki renessanssin Francon vallan kaaduttua.</p><p>Kun autonomien ideat ja strategiat virtasivat näihin maihin 70-luvulta alkaen, niissä muodostui liike joka on muotonsa puolesta identtinen Saksan autonomiliikkeen kanssa, mutta kutsuu itseään anarkistiseksi. Anarkistisen ja autonomisen itsemäärittelyn raja menee keskeltä Ruotsia, sama liike mikä on Tukholmassa pääsääntöisesti anarkismia, on Malmössä pääsääntöisesti autonominen. Tanskassa ollaan Saksan linjoilla. Hollannissa paikallinen anarkistinen perinne taitaa dominoida Saksasta tullutta, mutta molemmat identiteetit ovat siellä toissijaisia talonvaltaajaidentiteettiin verrattuna. Ranska ja Belgia ovat välialuetta, Ranskassa anarkistisen ja autonomisen identiteetin lisäksi myös identiteetti &rdquo;äärivasemmistolaisena&rdquo; on yleinen. Ranskan autonomiliikkellä on omintakeiset juuret &rdquo;spontaanissa maolaisuudessa&rdquo;, mao-spontex -liikkeessä, jonka autonomiliikke syrjäytti 70-luvulla.</p><p>Liike joka kutsuu itseään anarkistiseksi Suomessa, Tukholmassa, Itä-Euroopassa, Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kreikassa ja Espanjassa on siis sama asia kuin Saksan ja Italian autonomiliike. Kaikissa näissä maissa on yritetty elvyttää myös anarkosyndikalismia tai muuta 1900-luvun alun järjestäytynyttä anarkismia viimeisen 40-vuoden aikana (ja Ruotsissa sitä on yritetty pitää hengissä), mutta menestys on ollut heikko. Autonomiliike muistuttaa enemmän 1900-luvun alun anarko-individualismia kuin saman aikakauden järjestäytynyttä anarkismia. Tosin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun anarko-individualistit tekivät attentaatteja, mutta autonomit iskevät vain omaisuutta vastaan. Englanninkieliseen maailmaan mustat blokit levisivät 90-luvulla, ja ne tulivat jäädäkseen. Viime vuosikymmenen merkittävimmän englanninkielisen maailman anarkistisen julkaisukollektiivin CrimethInc.in ideat noudattelevat Saksan autonomiliikkeen linjauksia.</p><p>Rajanvetoja pakeneva liike</p><p>Ei ole olemassa selviä rajoja sen välillä missä autonomiliike alkaa ja muut loppuvat. Liikkeen ytimessä ovat toimijat, jotka määrittelevät itsensä autonomeiksi, antifaksi tai anarkisteiksi (tai kieltäytyvät kaikista identiteeteistä), kieltäytyvät kaikista järjestöistä ja luovat yhteenliittymiä vain väliaikaisia hankkeita varten. Reunalla ovat toimijat jotka yrittävät muuttaa traditiota, esimerkiksi järjestäytyneemmän toiminnan suuntaan. Tähän kuuluvat esimerkiksi anarkosyndikalistit, mutta myös 70-luvun k-ryhmien kaltaiset toimijat, jotka pyrkivät luomaan leninistisiä puolueita. Näillä toimijoilla ei välttämättä ole autonomista identiteettiä, mutta ne ovat materiaalisten, informaatio- ja henkilöresurssien puolesta täysin riippuvaisia autonomian kentästä vaikka yrittävätkin laajentua sen ulkopuolelle. Liikkeen ulkopuolella, mutta lähellä sitä elävät toimijat jotka ovat irrottautuneet joistain liikkeen perusperiaatteista, eli toimijat jotka eivät välttämättä hyväksy sabotaasia, ovat pasifisteja tai osallistuvat vaaleihin. Nämäkin toimijat osallistuvat samoihin kamppailuihin kuin autonomit, ja ovat niistä siten tavalla tai toisella riippuvaisia.</p><p>Autonomien kentältä on saanut alkunsa esimerkiksi Länsi-Saksan vihreä puolue. Se ei ollut maailman ensimmäinen ympäristöpuolue, mutta se oli ensimmäinen joka teki läpimurron valtakunnallisessa politiikassa. Saksan vihreän puolueen juuret ovat autonomiliikkeessä, vaikka se irtisanoutuikin nopeasti autonomien menetelmistä ja lähti kehittymään yleiseksi liberaalipuolueeksi, vetäen puoleensa yrittäjiä ja vastaavaa väkeä. Vihreät ja autonomit jakavat edelleen osin samanlaisia päämääriä, ja Berliinissä ne ovat vahvimmillaan samoissa kaupunginosissa. Tavallaan voi sanoa, että autonomit ja vihreät molemmat edustavat uuden, post-industriaalisen tuotantomuodon intressejä, mutta vihreät edustavat uuden talouden voittajia ja autonomit niitä häviäjiä jotka eivät halua palata takaisin menneisyyteen.</p><p>Autonomit eivät ole nuorison alakulttuuri, mitä on vaikeaa ymmärtää Suomessa. Suomi on perinteisesti ollut ehkä maailman alakulttuurisin maa, erityisesti 70-luvulta viime vuosikymmenelle. Yläaste-aikoinani Itä-Helsingissä ehkä jopa puolet ikäluokastani saattoi liittää johonkin nuorison alakulttuuriin ulkonäön perusteella&nbsp;. Sittemmin nuorison alakulttuurien merkitys on vähentynyt, mutta se on edelleen suuri, minkä vuoksi nuorison alakulttuureilla selitetään yhä poliittisia ilmiöitä jotka eivät niihin yhdy. Monilla on vieläkin vaikeuksia erottaa anarkisteja tai antifasisteja punkkareista, ja natseja skinheadeista.</p><p>Nuorison alakulttuurit liittyvät aikuistumiseen, mutta Hampurissa näin autonomeja n. 13-vuotiaista kuusikymppisiin, keski-iän ollessa ehkä 25 vuoden paikkeilla. Nuorison alakulttuureihin liittyy tietynlainen musiikki, mutta autonomien bilemusiikki on usein valtavirran poppia. Hampurin mielenosoituksissa ihmiset taisivat tanssia eniten soundiauton soittaessa Rihannan Umbrellaa. Nuorison alakulttuureihin liittyy tietynlainen pukeutuminen, mutta suurin osa Saksan autonomeista näyttävää ilman mellakkareleitä perusjanttereilta, ehkä antifasistista teepaitaa ja paria tatuointia lukuunottamalta. Autonomeilla ei ole nuorison alakulttuureihin liittyvää identiteetin luomista kuluttamalla. Monet alakulttuurit ovat toki kytköksissä autonomiliikkeeseen &ndash; Saksan punk alusta asti, ja hip hop tuli kuvioihin 90-luvulla. Autonomiskene on tarjonnut viitekehyksen Love paradea vihaaville synkän teknon ystäville, lisäksi monet Lontoon elektronisen musiikin tyylit ovat löytäneet autonomien ylläpitämiin tiloihin. Autonomipiirit ovat luoneet ainakin yhden uuden musiikkityylin, digital hardcoren. Kaikkia näitä tyylejä löytää autonomien mielenosoituksista ja tiloista, mutta niistä yksikään ei dominoi.</p><p>Jos Saksan autonomiliike ei ole järjestö eikä alakulttuuri, niin mitä se on? Sanoisin että se on puolue 1800-mielessä, eli luokkansa tiedostavin ja aktiivisin osa. Tämä luokka on postfordistisen kapitalistin työväestö, tai sen alemmat kerrokset. Autonomit voivat työllistyä talouden eri alueelle, olla opiskelijoita tai työttömiä, mutta suurin osa on lyhytaikaisissa työsuhteissa, joita Suomessa nimitetään &rdquo;epätyypillisiksi&rdquo;. Näillä työpaikoilla perinteiset järjestäytymismallit ovat pulassa, ja siksi autonomien kamppailut ovat pääosin tapahtuneet työpaikkojen ulkopuolella. Jotkut autonomit ovat myös keskittyneet työpaikkakamppailuihin, kuten <a href="https://www.wildcat-www.de/en/eindex.htm">Wildcat-verkosto </a>. Wildcat on kuitenkin vältellyt perinteisen ammattiliiton perustamista, ja sellaista yrittäneet projektit eivät ole onnistuneet erityisen hyvin.</p><p>Vanha työväenliike on rapistunut öljykriisistä lähtien, joissain maissa nopeammin ja toisissa hitaammin. Rapistuminen ei johdu siitä, että ihmiset olisivat entistä &rdquo;isänmaallisempia&rdquo; tai kannattaisivat entistä enemmän kapitalismia, vaan siitä, että uudet tuotannon tavat tekevät vanhanaikaisen järjestäytymisen vaikeaksi.</p><p>Autonomien suosima mellakka on oikeastaan urbaanin työväen alkuperäinen järjestäytymismuoto, asellisten kapinoiden rinnalla (näitä kahta oli usein vaikeaa erottaa toisistaan). 1800-luvulla perustettiin poliisi-instituutio vartavasten mellakointia vastaan, lisäksi mellakointi vaikeutui industrialismin ajan massa-armeijoiden vuoksi. Viimeinen Länsi-Europpan aseellinen kapina ennen ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa kuohuntaa oli Pariisin kommuuni vuonna 1871. Kommuunin jälkeen työväenliike ajautui pariksi kymmeneksi vuodeksi umpikujaan, jonka aikana toiminta oli eristäytyneitä ja tappiollisia lakkoja ja attentaatteja. Jälkimmäiset eivät olleet minkään luokan etu, joten ammattiliittoja ja sosialistipuolueita alettiin laillistamaan ja niinsanottu vanha vasemmisto (joka on kuitenkin uudempi kuin mellakat ja salaliitot) syntyi. 1900-luvun taitteessa valtaosa kehittyneiden maiden anarkisteista siirtyi toimimaan ammattiliittoihin, mutta vaaleihin ei osallistuttu.</p><p>Miksi liike alkoi Saksasta?</p><p>Saksan kansantulo asukasta kohti ja palkat eivät ole Euroopan korkeimmat, mutta sen vaihtotaseen ylijäämä on maailman toisiksi suurin Kiinan jälkeen, ja kehittyneiden teollisuusmaiden suurin. Prosentteina kansantulosta Saksan vaihtotaseen ylijäämä menee Kiinan ohi, tosin tällä kriteerillä Saksan edellä on Hollanti ja joukko öljyntuottajamaita. Joka tapauksessa vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että saksalainen kapitalismi on erittäin kilpailukykyinen, eli marxilaisin termein kehittynyt erittäin kehittynyt kapitalismi. Toisaalta työn tuottavuudessa Saksan ohi menevät esimerkiksi Norja, Tanska, Hollanti, Yhdysvallat ja Ranska, mutta Saksan sijoitus olisi parempi mikäli edelleen kehityksen jäljessä laahaavaa entistä Itä-Saksan aluetta ei otettaisi huomioon. Sama koskee myös Italiaa &ndash; vaikka Italia kokonaisuutena ei ole maailmantalouden tähti, ne Pohjois-Italian alueet joilla autonomiliike syntyi olivat Euroopan taloudellisesti kehittyneimpiä ainakin vuoden 2008 kriisiin asti.</p><p>Marxilaisen teorian mukaan uudet aatteet ja yhteiskunnalliset liikkeet syntyvät siellä, missä yhteiskunnan tuotantosuhteet ovat kehittyneimpiä. Autonomiliike (ja sitä myötä nykyaikainen anarkistiliike, joka on kopionut sen strategian) ja vihreä liike ovat molemmat lähtöisin Saksasta, eli tämäkin on osviittaa sen puolesta että Saksa edustaa nykyään kehittyneintä kapitalismia. Saksan johtava asema Euroopassa on luonnollinen kehitys, maailmansodat johtuivat tavallaan siitä että Saksa yritti kiirehtiä luonnollisen kehityksen edelle. Nykyään häviöt maailmansodissa ovat Saksan etu, koska kaikki vanhat imperiumit käyvät läpi identiteettikriisiä menetetyn asemansa vuoksi. Briteissä tätä edustaa brexit, Yhdysvalloissa Trump, Venäjällä Putin, Ranskassa Front National ja Turkissa Erdoğan. Jopa Unkarissa kaivataan menetetyn suuruuden perään. Kaikkien näiden visio edustaa vain paluuta menneisyyteen, mikä ei ole mahdollista. Maailmansotien seurauksena Saksan poliittinen ja taloudellinen eliitti ei katso menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.</p><p>Berliini alkoi saamaan takaisin asemaansa Euroopan kulttuurin keskipisteenä jo 70-80 luvun taitteessa. Tuolloin Länsi-Berliinin asukkaat oli vapautettu asevelvollisuudesta ja asuntojen hinnat olivat alhaisia, joten kaupunkiin tulvi muusikkoja, taiteilijoita ja vastaavaa epämääräistä ainesta ympäri Länsi-Saksaa. Maine kiiri ympäri maailmaa, David Bowie lähti Berliiniin levittämään ja Sex Pistols lauloi &rdquo;lomasta auringossa&rdquo;. Berliiniin lähti fiilistelemään myös Pelle Miljoona, vuonna 1981 ilmestyneellä Matkalla tuntemattomaan-levyllä on autonomiliikkeeseen viittaava kappale Berliini. Siinä missä Pelle Miljoona laulaa ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, 1980-luvun loppupuolella Suomen ensimmäinen anarkopunk-yhtye Sekasorto-yhtye lauloi samoista aiheista osanottajan näkökulmasta. Englanninkieliset maat tulevat dominoimaan globaalia kulttuuria vielä kauan, mutta Euroopassa Berliini haastaa Lontoota uskottavasti paikkana, johon uudet asiat tulevat ensimmäisenä</p><p>Suomen uuden anarkistiliikkeen lähtölaukaus oli Horke Lavennon vierailu Saksaan vuonna 1986. Suomeen palattuaan Horke laittoi alulle Suomen Anarkosyndikalistiliiton (myöhemmin Suomen Anarkistiliitto). Vaikka aatteellisesti järjestö edusti 1900-luvun alun anarkosyndikalismia, käytännössä sen kuvasto oli yhtä paljon autonomiliikkeen kuin anarkosyndikalistien kuvastoa. Yhteiskunnalliset realiteetit pakottivat Suomen anarkosyndikalistit toimimaan samalla alueella kun Saksan autonomit &ndash; vallatuissa taloissa ja alakulttuurikonserteissa.</p><p>Maailma muuttuu, autonomit pysyvät</p><p>Maailman muutokset viimeisten 40 vuoden ajalta ovat vaikuttaneet autonomiliikkeeseen hämmästyttävän vähän. Vaihtuviin prioriteetteihin ja musiikkityyleihin viitattiin jo, myös pukeutumistyyli on muuttunut: 80-luvulla mielenosoituksissa pukeuduttiin nahkavaatteisiin, 90-luvulla huppareihin ja nykyään 10 euron tuulitakkeihin. Talonvaltaus on nykyään entistä hankalampaa kaikkialla Saksassa, mutta monet 70-luvulla ja sen jälkeen perustetut asumisyhteisöt elävät edelleen, ja uusia perustetaan.</p><p>Aatteellista murrosta edustaa antideutsch-suuntaus, joka kannattaa Israelin politiikkaa Lähi-idässä. Antideutsch syntyi 80-luvulla vastareaktiona 70-luvun radikaalin vasemmiston antisemitismiä vastaan. Tätä antisemitismia edusti erityisesti palestiinalaisen PFLP-EO:n ja saksalaisen RZ:n vuonna 1976 tekemä Entebben lentokonekaappaus, jossa ei-juutalaiset panttivangit vapautettiin. Osa antideutsch liikkeestä tukee myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, ja muistuttaa monilta näkemyksiltään Yhdysvaltain uuskonservatiiveja.</p><p>Antideutsch-suuntaus elää nyt uutta kukoistuskauttaan. Hampurissa näin esimerkiksi &rdquo;Free Palestine from Hamas&rdquo;-graffitin ja <a href="https://en.wikipedia.org/wiki/Boycott,_Divestment_and_Sanctions">Boycott, Divestment and Sanctions-liikettä </a>&nbsp;vastustavan tarran, Antideutsch iskulauseet ja banderollit olivat vahvasti mukana mielenosoituksissa. Antideutsch dominoi liikettä ainakin Hampurissa ja entisen Itä-Saksan alueella, mahdollisesti muuallakin Saksassa. Käytännössä lähes kaikki autonomien kamppailut ovat sisäpoliittisia tai paikallisia, eikä ulkopoliittisilla linjauksilla ole juurikaan merkitystä. Tämän vuoksi antideutsch suuntaus on saanut kasvaa rauhassa liikkeen sisällä.</p><p>Saksan autonomien positio itäblokin suhteen ei koskaan ollut kovin koherentti. Itä-Saksaa ei varsinaisesti tuettu, mutta ei vastustettukaan. Se koettiin jonkinlaiseksi &rdquo;antikapitalistiseksi vaihtoehdoksi&rdquo;, vaikka se ei ollutkaan vaihtoehto jota autonomit haluaisivat. Kun anarkistiliike alkoi kasvaa Itä-Euroopassa 1980-luvulla, Länsi-Euroopan anarkistit loivat siihen kontakteja innokkaasti mutta autonomit olivat välinpitämättömiä. Berliinin muurin kaatuminen ajoi siis autonomit jonkinlaiseen kriisiin. Välittömästi muurin kaatumisen jälkeen autonomit alkoivat kuitenkin vallata Prenzlauer Bergin ja Friedrichshainin tyhjentyviä taloja, ja autonomit ehtivät myös mellakoida siellä Itä-Saksan poliisia vastaan ennen kun se sulautettiin Länsi-Saksan poliisiin. Lopulta muurin murtuminen vaikutti autonomeihin paljon vähemmän kuin muuhun vasemmistoon. Internet ei ole vaikuttanut liikkeeseen senkään vertaa, ainoastaan osa paperilehdistä on kadonnut sen myötä.</p><p>Autonomien organisaatiomalli on pysynyt samankaltaisena 40-vuoden ajan. Niin kauan kun olen Saksassa käynyt, saksalaiset aktivistit ovat valittaneet autonomiliikkeen olevan kriisissä tai katoamassa tyystin. Siitä on toki kauan, kun Berliinissä oli 80-luvun alkupuoliskolla parhaimmillaan yli 600 vallattua taloa. Nämä kuitenkin häädettiin muutamassa vuodessa, eikä liike kadonnut mihinkään. Hampurin G20-mellakat eivät häviä yhdellekään 70- tai 80-luvun mellakalle. Ne osoittivat, ettei liike ole olennaisesti menettänyt asemiaan 40 vuodessa.</p><p>Autonomiliike edustaa siis hämmästyttävää pysyvyyttä. Selvästikin 70-luvulla Saksan (ja länsimaiden) talouksissa on tapahtunut joku sellainen siirtymä, joka vaikuttaa yhä. Tuotantosuhteet ovat varmaankin se perustavanlaatuinen tekijä joka pitää autonomiliikettä yllä ja mahdollistaa sen muuttumattomuuden, mutta syitä on muitakin. Organisaatiomalli, joka perustuu pelkästään epämuodollisiin suhteisiin lisää myös pysyvyyttä. Koska vaikutteet eivät leviä päätöksillä vaan kulttuurillisten vaikutteiden (meemien) kautta, ne kiertävät ikuista ympyrää. Kulttuuria ylläpitävät meemit affirmoivat siihen kuuluvien kokemuksen siitä että ollaan oikealla tiellä, viestit jotka eivät affirmoi kokemusta joutuvat epäsuosioon.</p><p>Saksalaisessa kulttuurissa ei pelätä kritiikkiä , mutta lopulta mikään kritiikki liikkeen sisällä ei muuta mitään. Lisäksi aktivistien suuri vaihtuvuus lisää muuttumattomuutta. Vaihtuvuus johtuu mellakoinnin ja muun laittoman toiminnan henkisestä kuluttavuudesta. Toimijat palavat loppuun vaikka eivät jäisi kiinni. Valtaenemmistö ei pysy kuvioissa paria vuotta enempää, eikä sinä aikana ihminen vielä ehdi kehittyä. Kun on aika laittaa viestikapulaa eteenpäin seuraaville aktivisteille, kapula ei ole ehtinyt muuttumaan mitenkään.</p><p>Tämä konservatiivisuus määrittelee autonomiliikkeen mahdollisuuden rajat. Saksan autonomiliike ei tule katoamaan ennen kuin tuotantojärjestelmä ja yhteiskunta muuttuvat perustavanlaatuisesti, mutta se ei myöskään tule koskaan moninkertaistumaan siitä mitä se oli liikkeen syntyhetkellä vuonna 1977. Kaikki sen tulevat voitot tulevat olemaan menneiden voittojen toisintoja. Näitä voittoja ovat olleet täysin symbolisten saavutusten lisäksi vaikkapa joidenkin rakennushankkeiden kaatuminen tai vallattujen talojen puolustaminen. Symbolisen voiton toisinto olivat myös Hampurin G20-mellakat.</p><p>Antti Rautiainen</p><p><strong>Kirjallisuutta</strong></p><p>Saksan autonomiliikkeestä on aina ollut vain vähän kirjallisuutta, ja erityisen vähän sitä on ollut englanniksi. Saksan liikkeestä oli kauan englanniksi saatavissa vain kaksi kirjaa, Geronimo-nimimerkin kirjoittama vuonna 1990 ensimmäistä kertaa ilmestynyt Fire and Flames, ja George Katsiaficasin vuonna 1997 ilmestynyt The Subversion of Politics: European Autonomous Social Movements and the Decolonization of Everyday Life. Molemmat kirjat löytyvät netistä ilmaiseksi. Tämä kirjoitus perustuu lähinnä näihin kirjoihin, ja omiin keskusteluihin saksalaisten ja Saksan liikettä ymmärtävien kanssa. Geronimo on julkaissut kirjalleen kaksi jatko-osaa Saksassa, lisäksi autonomeista on julkaistu 90-luvulta alkaen useampia kirjoja saksaksi jotka on listattu Geronimon kirjan uusimmassa laitoksessa, mutta mitään näitä ei ole käännetty englanniksi.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kirjoitin toissaviikolla Hampurin mielenosoituksista , ja samoina päivinä tapahtuneista mellakoista. Kirjoituksessa käsittelin mellakoiden luonnetta asukkaiden yleisenä kansanjuhlana, mutta niihin liittyy myös poliittinen liike, johon suuri osa mellakoitsijoista kuuluu.

Suomalaisessa mediassa liikettä kutsutaan mustaksi blokiksi tai anarkisteiksi, mutta molemmat nimitykset ovat puutteellisia. Musta blokki on pelkkä taktiikka, jossa pukeudutaan yhtenäisiin tummiin asuihin ja naamioihin. Tällä voidaan ajaa erilaisia päämääriä, kuten puolustautumista (tai hyökkäämistä) vastustajia tai poliisia vastaan, sabotaasia tai yksinomaan osallistujien anonymiteetin suojelemista. Mutta joka tapauksessa kyseessä on taktiikka, ei ryhmä tai liike. Tätä taktiikkaa voi käyttää ja ovat käyttäneet hyvin erilaiset poliittiset liikkeet jotka voivat ajaa toisilleen täysin vastakkaisia päämääriä.

Määrittely anarkisteiksi menee osittain oikeaan, mutta vain osa aatteellisesti motivoituneista mellakoitsijoista määrittelee itsensä anarkisteiksi. Yhtä moni, ellei useampi saattaa määritellä itsensä antifaksi, kommunistiksi, vasemmistoksi tai autonomiksi, tai kieltäytyä kokonaan aatteellisista identiteeteistä. Kieltäytyjien ryhmä saattaa hyvinkin olla suurin.

On aina ongelmallista iskeä ihmisryhmille sellaisia määritteitä, jotka eivät ole itsemäärittelyjä. Mutta analyysi joka yrittäisi irroittaa Hampurin mellakat aatteellisesta viitekehyksestä jäisi pakostakin vajaaksi. Yksikään näistä määritelmistä ei tee ilmielle täysin oikeutta, mutta vähiten väärä on mielestäni liikkeen määrittely autonomiliikkeeksi (autonome). Vaikka nykyään kovin moni ei enää käyttää tätä 70-lukulaista itsemäärittelyä, autonomiliike popularisoi (ja todennäköisesti myös keksi) mustan blokin taktiikan, huippukokouksia vastaan protestoinnin ja sen organisaatiomallin mitä sekä Hampurin mielenosoitukset että mellakat noudattivat. Näin erityisesti Saksassa, siellä anarkismi on ollut 70-luvulta asti osa autonomiliikettä tai elänyt sen liepeillä.

Vuosi 1977 oli 60-luvun revanssi

Populaarikulttuurissa on yleinen myytti, että 60-luvun liikkeet toivat välittömästi vapauden, eli ehkäisypillerit ja rock-musiikin, lopetti Vietnamin sodan ja oli kaikin tavoin välitön menestystarina joka muutti maailman heti kättelyssä. Todellisuudessa 60-luvun liikkeiden osanottajat tunsivat päinvastoin hävinneensä katkerasti: Yhdysvalloissa valtaan tuli Nixon, Ranskassa Pompidou ja Prahan kevät murskattiin. 60-luvun spontaanit ja horisontaaliset liikkeet ajautuivat kriisiin, ja pettymys kanavoitui erilaisiin tiukan sentralistisiin vasemmistolahkoihin. Näistä osa yritti toimia perinteisen puolueen tavoin ja osa käydä aseellista kamppailua. Myös anarkistit pyrkivät muodollisempaan, esimerkiksi Saksassa natsien aikanaan murskaama syndikalistinen ammattiliitto FAU perustettiin uudelleen 70-luvulla.

Suomessa n. vuonna 1970 alkanutta taistolaisliikettä pidetään jonkinlaisena anomaliana, mutta todellisuudessa se on osa tätä kansainvälistä trendiä, sen poikkeuksellisen voimakas ilmentymä. Suomessa 60-lukulaisuuteen pettyneitä alkoi myös maolaisiksi, liittyi SDP:hen tai tuli uskoon. Todella harva pysyi Suomessa uskollisena 60-lukulaiselle tavalle organisoitua, ja taistolaiset onnistuivat tehokkaasti marginalisoimaan harvat jäljelle jääneet anarkistit ja muut hierarkisten järjestöjen ulkopuoliset toimijat. Vasta 70-luvun loppupuolella vapaamuotoisempi organisaatio alkoi jälleen saamaan elintilaa vihreän liikkeen ja vastaavien uusien vaihtoehtoliikkeiden muodossa. Yksi harvoista 60-luvun anarkismista 70-luvun lopun ympäristöliikkeeseen Suomessa sinnitelleistä oli Juha Olavinen, tosin hänkin muutti Helsinkiin vasta vuonna 1970.

Muualla länsimaissa pettymys 60-lukuun ei kanavoitunut neuvostomyönteisten kommunistipuolueiden tukemiseen, vaan esimerkiksi maolaisuuteen (Yhdysvallat, Norja), trotskilaisuuteen (Englanti) tai molempiin (Ranska). Saksassa syntyi lukuisia alueellisia äärivasemmistolaisia ryhmiä, joita kutsuttiin yhteisellä nimellä K-ryhmät.

Italian 60-luku oli hieman erilainen kuin muissa länsimaissa. Siellä 60-lukuun liittyi massiivinen muuttoliike etelästä pohjoiseen, ja tämän uuden siirtotyöläisväen radikalisoituminen. 60-luvun liikkeet toimivat vanhan työväenliikkeen tavoin tehtaissa enemmän kuin sitä tehtiin muissa maissa, mutta usein konfliktissa perinteisten ammattiliittojen ja puolueiden kanssa. Tehtaiden organisaation nopea muuttuminen, öljykriisi ja poliittinen väkivalta ajoivat nämä liikkeet kriisiin 70-luvulla, ja 60-luvun organisaatiot hajosivat. Vuosien 1973 ja 1976 välillä näiden tilalle muodostui autonomiliike, joka ei enää toiminut tehtaissa eikä rakentanut puoluetta. Se osallistui kaupunkiympäristön kamppailuihin, perusti radiokanavia ja valtasi taloja. Elokuvateattereissa ja kaupoissa järjestettiin ”autoreduzione”-tapahtumia, joissa ihmiset maksoivat itse päätetyn hinnan. Samalla menetelmällä kamppailtiin myös korkeita vuokria vastaan. Lisäksi liike kamppaili huumekauppaa ja äärioikeistoa vastaan. Feministinen liike nousi, ja abortti laillistettiin Italiassa vuonna 1978. Italiassa 60-luvun uutta tulemista kutsutaan vuoden 1977 liikkeeksi .

Populaarikulttuurissa Saksan 70-luvun liikkeistä muistetaan useimmiten punainen armeijakunta. RAF:n jäsenmäärä oli vähäinen, mutta sitä tukivat niin sanotut anti-imperialistiset ryhmät. Parhaimmillaan RAF:n nälkälakkoja tukeneissa ja sen jäsenten murhaamista vastustaneissa mielenosoituksissa oli kymmeniätuhansia osanottajia, tosin moni osallistui enemmän humanitäärisistä syistä kuin RAF:n toimintaa tukeakseen. RAF edusti myös vastareaktiota 60-luvun horisontaalisuudelle, ja 70-luvun edetessä sen suosio rapistui samaan tapaan kun muidenkin autoritääristen ryhmien. RAF:n kolmas sukupolvi vuodesta 1977 eteenpäin ei enää kyennyt toimimaan itsenäisesti, ja se oli riippuvainen Stasin tuesta. Muista asellisista ryhmistä RZ (Vallankumoukselliset solut/Rote Zora) oli pitkälti osa autonomiliikettä vuoden 1977 jälkeen, Kesäkuun 2. päivän liike lopetti toimintansa vuonna 1980 mutta monet sen aktiivit olivat liittyneet RAF:in jo vuosia aikaisemmin.

Italian ja Saksan liikkeet verkostoituivat jo 60-luvulla, lisäksi vaikutteita veivät mukanaan italialaiset siirtotyöläiset. Autonomiliike juurtui Saksaan samaan aikaan kun RAF:n ja K-ryhmien vaikutusvalta heikkeni. 60-luku löi takaisin. Siinä missä Italiassa autonomiliike pohjautui marxilaisuuteen ja anarkistit toimivat liikkeen reunamilla, Saksassa autonomiliike päätyi synteesiin anarkistien kanssa. 70-luvun jälkeen näitä liikkeitä ei ole voinut erottaa Saksassa toisistaan, ne ovat saman liikkeen sisäisiä suuntauksia.

Kuten Italian autonomit, Saksan autonomit perustivat radiokanavia, sosiaalikeskuksia, valtailivat taloja ja vastustivat natseja sekä ajoivat sukupuolten ja seksuaalisuuksien tasa-arvoa. Näiden lisäksi kuvaan tuli toiminta ydinvoimaa, risteilyohjuksia, armeijaa, Natoa, ympäristölle tuhoisia projekteja, gentrifikaatiota ja erilaisia huippukokouksia vastaan. Lisäksi autonomit ovat vastustaneet rasismia ja tukeneet turvapaikanhakijoita ja muita siirtolaisia jo 70-luvulta lähtien. Autonomit ovat myös pyrkineet luomaan epätyypillisten työntekijöiden järjestäytymistä ja vastarintaa. Nämä aihepiirit ovat pysyneet oikeastaan muuttumattomina 70-luvulta asti, vaikka painotukset ovat muuttuneet - nykyään seksuaalipolitiikka ja turvapaikanhakijoiden oikeudet ovat enemmän esillä kuin risteilyohjukset.

Anarkismi ja autonomia

Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa anarkismi ei ole perinteisesti ollut erityisen voimakas liike, 60-luvun liike antoi niissä anarkismille uuden mahdollisuuden. Kun Kreikan sotilasjuntta kaatui 1974, Kreikassa alkoi myöhästynyt 60-luku ja anarkismi tuli maahan isosti. Itäblokin maiden opposition parissa marxilaisuus ei ymmärrettävästi ollut huudossa 80-luvulla, joten 60-lukulaisuus tuli sinne 10-20 vuotta myöhässä anarkismin muodossa. Lisäksi Euroopassa anarkismi on perinteisesti ollut vahvoilla Espanjassa ja Ruotsissa, edellisessä se koki renessanssin Francon vallan kaaduttua.

Kun autonomien ideat ja strategiat virtasivat näihin maihin 70-luvulta alkaen, niissä muodostui liike joka on muotonsa puolesta identtinen Saksan autonomiliikkeen kanssa, mutta kutsuu itseään anarkistiseksi. Anarkistisen ja autonomisen itsemäärittelyn raja menee keskeltä Ruotsia, sama liike mikä on Tukholmassa pääsääntöisesti anarkismia, on Malmössä pääsääntöisesti autonominen. Tanskassa ollaan Saksan linjoilla. Hollannissa paikallinen anarkistinen perinne taitaa dominoida Saksasta tullutta, mutta molemmat identiteetit ovat siellä toissijaisia talonvaltaajaidentiteettiin verrattuna. Ranska ja Belgia ovat välialuetta, Ranskassa anarkistisen ja autonomisen identiteetin lisäksi myös identiteetti ”äärivasemmistolaisena” on yleinen. Ranskan autonomiliikkellä on omintakeiset juuret ”spontaanissa maolaisuudessa”, mao-spontex -liikkeessä, jonka autonomiliikke syrjäytti 70-luvulla.

Liike joka kutsuu itseään anarkistiseksi Suomessa, Tukholmassa, Itä-Euroopassa, Iso-Britanniassa, Yhdysvalloissa, Kreikassa ja Espanjassa on siis sama asia kuin Saksan ja Italian autonomiliike. Kaikissa näissä maissa on yritetty elvyttää myös anarkosyndikalismia tai muuta 1900-luvun alun järjestäytynyttä anarkismia viimeisen 40-vuoden aikana (ja Ruotsissa sitä on yritetty pitää hengissä), mutta menestys on ollut heikko. Autonomiliike muistuttaa enemmän 1900-luvun alun anarko-individualismia kuin saman aikakauden järjestäytynyttä anarkismia. Tosin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun anarko-individualistit tekivät attentaatteja, mutta autonomit iskevät vain omaisuutta vastaan. Englanninkieliseen maailmaan mustat blokit levisivät 90-luvulla, ja ne tulivat jäädäkseen. Viime vuosikymmenen merkittävimmän englanninkielisen maailman anarkistisen julkaisukollektiivin CrimethInc.in ideat noudattelevat Saksan autonomiliikkeen linjauksia.

Rajanvetoja pakeneva liike

Ei ole olemassa selviä rajoja sen välillä missä autonomiliike alkaa ja muut loppuvat. Liikkeen ytimessä ovat toimijat, jotka määrittelevät itsensä autonomeiksi, antifaksi tai anarkisteiksi (tai kieltäytyvät kaikista identiteeteistä), kieltäytyvät kaikista järjestöistä ja luovat yhteenliittymiä vain väliaikaisia hankkeita varten. Reunalla ovat toimijat jotka yrittävät muuttaa traditiota, esimerkiksi järjestäytyneemmän toiminnan suuntaan. Tähän kuuluvat esimerkiksi anarkosyndikalistit, mutta myös 70-luvun k-ryhmien kaltaiset toimijat, jotka pyrkivät luomaan leninistisiä puolueita. Näillä toimijoilla ei välttämättä ole autonomista identiteettiä, mutta ne ovat materiaalisten, informaatio- ja henkilöresurssien puolesta täysin riippuvaisia autonomian kentästä vaikka yrittävätkin laajentua sen ulkopuolelle. Liikkeen ulkopuolella, mutta lähellä sitä elävät toimijat jotka ovat irrottautuneet joistain liikkeen perusperiaatteista, eli toimijat jotka eivät välttämättä hyväksy sabotaasia, ovat pasifisteja tai osallistuvat vaaleihin. Nämäkin toimijat osallistuvat samoihin kamppailuihin kuin autonomit, ja ovat niistä siten tavalla tai toisella riippuvaisia.

Autonomien kentältä on saanut alkunsa esimerkiksi Länsi-Saksan vihreä puolue. Se ei ollut maailman ensimmäinen ympäristöpuolue, mutta se oli ensimmäinen joka teki läpimurron valtakunnallisessa politiikassa. Saksan vihreän puolueen juuret ovat autonomiliikkeessä, vaikka se irtisanoutuikin nopeasti autonomien menetelmistä ja lähti kehittymään yleiseksi liberaalipuolueeksi, vetäen puoleensa yrittäjiä ja vastaavaa väkeä. Vihreät ja autonomit jakavat edelleen osin samanlaisia päämääriä, ja Berliinissä ne ovat vahvimmillaan samoissa kaupunginosissa. Tavallaan voi sanoa, että autonomit ja vihreät molemmat edustavat uuden, post-industriaalisen tuotantomuodon intressejä, mutta vihreät edustavat uuden talouden voittajia ja autonomit niitä häviäjiä jotka eivät halua palata takaisin menneisyyteen.

Autonomit eivät ole nuorison alakulttuuri, mitä on vaikeaa ymmärtää Suomessa. Suomi on perinteisesti ollut ehkä maailman alakulttuurisin maa, erityisesti 70-luvulta viime vuosikymmenelle. Yläaste-aikoinani Itä-Helsingissä ehkä jopa puolet ikäluokastani saattoi liittää johonkin nuorison alakulttuuriin ulkonäön perusteella . Sittemmin nuorison alakulttuurien merkitys on vähentynyt, mutta se on edelleen suuri, minkä vuoksi nuorison alakulttuureilla selitetään yhä poliittisia ilmiöitä jotka eivät niihin yhdy. Monilla on vieläkin vaikeuksia erottaa anarkisteja tai antifasisteja punkkareista, ja natseja skinheadeista.

Nuorison alakulttuurit liittyvät aikuistumiseen, mutta Hampurissa näin autonomeja n. 13-vuotiaista kuusikymppisiin, keski-iän ollessa ehkä 25 vuoden paikkeilla. Nuorison alakulttuureihin liittyy tietynlainen musiikki, mutta autonomien bilemusiikki on usein valtavirran poppia. Hampurin mielenosoituksissa ihmiset taisivat tanssia eniten soundiauton soittaessa Rihannan Umbrellaa. Nuorison alakulttuureihin liittyy tietynlainen pukeutuminen, mutta suurin osa Saksan autonomeista näyttävää ilman mellakkareleitä perusjanttereilta, ehkä antifasistista teepaitaa ja paria tatuointia lukuunottamalta. Autonomeilla ei ole nuorison alakulttuureihin liittyvää identiteetin luomista kuluttamalla. Monet alakulttuurit ovat toki kytköksissä autonomiliikkeeseen – Saksan punk alusta asti, ja hip hop tuli kuvioihin 90-luvulla. Autonomiskene on tarjonnut viitekehyksen Love paradea vihaaville synkän teknon ystäville, lisäksi monet Lontoon elektronisen musiikin tyylit ovat löytäneet autonomien ylläpitämiin tiloihin. Autonomipiirit ovat luoneet ainakin yhden uuden musiikkityylin, digital hardcoren. Kaikkia näitä tyylejä löytää autonomien mielenosoituksista ja tiloista, mutta niistä yksikään ei dominoi.

Jos Saksan autonomiliike ei ole järjestö eikä alakulttuuri, niin mitä se on? Sanoisin että se on puolue 1800-mielessä, eli luokkansa tiedostavin ja aktiivisin osa. Tämä luokka on postfordistisen kapitalistin työväestö, tai sen alemmat kerrokset. Autonomit voivat työllistyä talouden eri alueelle, olla opiskelijoita tai työttömiä, mutta suurin osa on lyhytaikaisissa työsuhteissa, joita Suomessa nimitetään ”epätyypillisiksi”. Näillä työpaikoilla perinteiset järjestäytymismallit ovat pulassa, ja siksi autonomien kamppailut ovat pääosin tapahtuneet työpaikkojen ulkopuolella. Jotkut autonomit ovat myös keskittyneet työpaikkakamppailuihin, kuten Wildcat-verkosto . Wildcat on kuitenkin vältellyt perinteisen ammattiliiton perustamista, ja sellaista yrittäneet projektit eivät ole onnistuneet erityisen hyvin.

Vanha työväenliike on rapistunut öljykriisistä lähtien, joissain maissa nopeammin ja toisissa hitaammin. Rapistuminen ei johdu siitä, että ihmiset olisivat entistä ”isänmaallisempia” tai kannattaisivat entistä enemmän kapitalismia, vaan siitä, että uudet tuotannon tavat tekevät vanhanaikaisen järjestäytymisen vaikeaksi.

Autonomien suosima mellakka on oikeastaan urbaanin työväen alkuperäinen järjestäytymismuoto, asellisten kapinoiden rinnalla (näitä kahta oli usein vaikeaa erottaa toisistaan). 1800-luvulla perustettiin poliisi-instituutio vartavasten mellakointia vastaan, lisäksi mellakointi vaikeutui industrialismin ajan massa-armeijoiden vuoksi. Viimeinen Länsi-Europpan aseellinen kapina ennen ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa kuohuntaa oli Pariisin kommuuni vuonna 1871. Kommuunin jälkeen työväenliike ajautui pariksi kymmeneksi vuodeksi umpikujaan, jonka aikana toiminta oli eristäytyneitä ja tappiollisia lakkoja ja attentaatteja. Jälkimmäiset eivät olleet minkään luokan etu, joten ammattiliittoja ja sosialistipuolueita alettiin laillistamaan ja niinsanottu vanha vasemmisto (joka on kuitenkin uudempi kuin mellakat ja salaliitot) syntyi. 1900-luvun taitteessa valtaosa kehittyneiden maiden anarkisteista siirtyi toimimaan ammattiliittoihin, mutta vaaleihin ei osallistuttu.

Miksi liike alkoi Saksasta?

Saksan kansantulo asukasta kohti ja palkat eivät ole Euroopan korkeimmat, mutta sen vaihtotaseen ylijäämä on maailman toisiksi suurin Kiinan jälkeen, ja kehittyneiden teollisuusmaiden suurin. Prosentteina kansantulosta Saksan vaihtotaseen ylijäämä menee Kiinan ohi, tosin tällä kriteerillä Saksan edellä on Hollanti ja joukko öljyntuottajamaita. Joka tapauksessa vaihtotaseen ylijäämä kertoo, että saksalainen kapitalismi on erittäin kilpailukykyinen, eli marxilaisin termein kehittynyt erittäin kehittynyt kapitalismi. Toisaalta työn tuottavuudessa Saksan ohi menevät esimerkiksi Norja, Tanska, Hollanti, Yhdysvallat ja Ranska, mutta Saksan sijoitus olisi parempi mikäli edelleen kehityksen jäljessä laahaavaa entistä Itä-Saksan aluetta ei otettaisi huomioon. Sama koskee myös Italiaa – vaikka Italia kokonaisuutena ei ole maailmantalouden tähti, ne Pohjois-Italian alueet joilla autonomiliike syntyi olivat Euroopan taloudellisesti kehittyneimpiä ainakin vuoden 2008 kriisiin asti.

Marxilaisen teorian mukaan uudet aatteet ja yhteiskunnalliset liikkeet syntyvät siellä, missä yhteiskunnan tuotantosuhteet ovat kehittyneimpiä. Autonomiliike (ja sitä myötä nykyaikainen anarkistiliike, joka on kopionut sen strategian) ja vihreä liike ovat molemmat lähtöisin Saksasta, eli tämäkin on osviittaa sen puolesta että Saksa edustaa nykyään kehittyneintä kapitalismia. Saksan johtava asema Euroopassa on luonnollinen kehitys, maailmansodat johtuivat tavallaan siitä että Saksa yritti kiirehtiä luonnollisen kehityksen edelle. Nykyään häviöt maailmansodissa ovat Saksan etu, koska kaikki vanhat imperiumit käyvät läpi identiteettikriisiä menetetyn asemansa vuoksi. Briteissä tätä edustaa brexit, Yhdysvalloissa Trump, Venäjällä Putin, Ranskassa Front National ja Turkissa Erdoğan. Jopa Unkarissa kaivataan menetetyn suuruuden perään. Kaikkien näiden visio edustaa vain paluuta menneisyyteen, mikä ei ole mahdollista. Maailmansotien seurauksena Saksan poliittinen ja taloudellinen eliitti ei katso menneisyyteen vaan tulevaisuuteen.

Berliini alkoi saamaan takaisin asemaansa Euroopan kulttuurin keskipisteenä jo 70-80 luvun taitteessa. Tuolloin Länsi-Berliinin asukkaat oli vapautettu asevelvollisuudesta ja asuntojen hinnat olivat alhaisia, joten kaupunkiin tulvi muusikkoja, taiteilijoita ja vastaavaa epämääräistä ainesta ympäri Länsi-Saksaa. Maine kiiri ympäri maailmaa, David Bowie lähti Berliiniin levittämään ja Sex Pistols lauloi ”lomasta auringossa”. Berliiniin lähti fiilistelemään myös Pelle Miljoona, vuonna 1981 ilmestyneellä Matkalla tuntemattomaan-levyllä on autonomiliikkeeseen viittaava kappale Berliini. Siinä missä Pelle Miljoona laulaa ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta, 1980-luvun loppupuolella Suomen ensimmäinen anarkopunk-yhtye Sekasorto-yhtye lauloi samoista aiheista osanottajan näkökulmasta. Englanninkieliset maat tulevat dominoimaan globaalia kulttuuria vielä kauan, mutta Euroopassa Berliini haastaa Lontoota uskottavasti paikkana, johon uudet asiat tulevat ensimmäisenä

Suomen uuden anarkistiliikkeen lähtölaukaus oli Horke Lavennon vierailu Saksaan vuonna 1986. Suomeen palattuaan Horke laittoi alulle Suomen Anarkosyndikalistiliiton (myöhemmin Suomen Anarkistiliitto). Vaikka aatteellisesti järjestö edusti 1900-luvun alun anarkosyndikalismia, käytännössä sen kuvasto oli yhtä paljon autonomiliikkeen kuin anarkosyndikalistien kuvastoa. Yhteiskunnalliset realiteetit pakottivat Suomen anarkosyndikalistit toimimaan samalla alueella kun Saksan autonomit – vallatuissa taloissa ja alakulttuurikonserteissa.

Maailma muuttuu, autonomit pysyvät

Maailman muutokset viimeisten 40 vuoden ajalta ovat vaikuttaneet autonomiliikkeeseen hämmästyttävän vähän. Vaihtuviin prioriteetteihin ja musiikkityyleihin viitattiin jo, myös pukeutumistyyli on muuttunut: 80-luvulla mielenosoituksissa pukeuduttiin nahkavaatteisiin, 90-luvulla huppareihin ja nykyään 10 euron tuulitakkeihin. Talonvaltaus on nykyään entistä hankalampaa kaikkialla Saksassa, mutta monet 70-luvulla ja sen jälkeen perustetut asumisyhteisöt elävät edelleen, ja uusia perustetaan.

Aatteellista murrosta edustaa antideutsch-suuntaus, joka kannattaa Israelin politiikkaa Lähi-idässä. Antideutsch syntyi 80-luvulla vastareaktiona 70-luvun radikaalin vasemmiston antisemitismiä vastaan. Tätä antisemitismia edusti erityisesti palestiinalaisen PFLP-EO:n ja saksalaisen RZ:n vuonna 1976 tekemä Entebben lentokonekaappaus, jossa ei-juutalaiset panttivangit vapautettiin. Osa antideutsch liikkeestä tukee myös Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, ja muistuttaa monilta näkemyksiltään Yhdysvaltain uuskonservatiiveja.

Antideutsch-suuntaus elää nyt uutta kukoistuskauttaan. Hampurissa näin esimerkiksi ”Free Palestine from Hamas”-graffitin ja Boycott, Divestment and Sanctions-liikettä  vastustavan tarran, Antideutsch iskulauseet ja banderollit olivat vahvasti mukana mielenosoituksissa. Antideutsch dominoi liikettä ainakin Hampurissa ja entisen Itä-Saksan alueella, mahdollisesti muuallakin Saksassa. Käytännössä lähes kaikki autonomien kamppailut ovat sisäpoliittisia tai paikallisia, eikä ulkopoliittisilla linjauksilla ole juurikaan merkitystä. Tämän vuoksi antideutsch suuntaus on saanut kasvaa rauhassa liikkeen sisällä.

Saksan autonomien positio itäblokin suhteen ei koskaan ollut kovin koherentti. Itä-Saksaa ei varsinaisesti tuettu, mutta ei vastustettukaan. Se koettiin jonkinlaiseksi ”antikapitalistiseksi vaihtoehdoksi”, vaikka se ei ollutkaan vaihtoehto jota autonomit haluaisivat. Kun anarkistiliike alkoi kasvaa Itä-Euroopassa 1980-luvulla, Länsi-Euroopan anarkistit loivat siihen kontakteja innokkaasti mutta autonomit olivat välinpitämättömiä. Berliinin muurin kaatuminen ajoi siis autonomit jonkinlaiseen kriisiin. Välittömästi muurin kaatumisen jälkeen autonomit alkoivat kuitenkin vallata Prenzlauer Bergin ja Friedrichshainin tyhjentyviä taloja, ja autonomit ehtivät myös mellakoida siellä Itä-Saksan poliisia vastaan ennen kun se sulautettiin Länsi-Saksan poliisiin. Lopulta muurin murtuminen vaikutti autonomeihin paljon vähemmän kuin muuhun vasemmistoon. Internet ei ole vaikuttanut liikkeeseen senkään vertaa, ainoastaan osa paperilehdistä on kadonnut sen myötä.

Autonomien organisaatiomalli on pysynyt samankaltaisena 40-vuoden ajan. Niin kauan kun olen Saksassa käynyt, saksalaiset aktivistit ovat valittaneet autonomiliikkeen olevan kriisissä tai katoamassa tyystin. Siitä on toki kauan, kun Berliinissä oli 80-luvun alkupuoliskolla parhaimmillaan yli 600 vallattua taloa. Nämä kuitenkin häädettiin muutamassa vuodessa, eikä liike kadonnut mihinkään. Hampurin G20-mellakat eivät häviä yhdellekään 70- tai 80-luvun mellakalle. Ne osoittivat, ettei liike ole olennaisesti menettänyt asemiaan 40 vuodessa.

Autonomiliike edustaa siis hämmästyttävää pysyvyyttä. Selvästikin 70-luvulla Saksan (ja länsimaiden) talouksissa on tapahtunut joku sellainen siirtymä, joka vaikuttaa yhä. Tuotantosuhteet ovat varmaankin se perustavanlaatuinen tekijä joka pitää autonomiliikettä yllä ja mahdollistaa sen muuttumattomuuden, mutta syitä on muitakin. Organisaatiomalli, joka perustuu pelkästään epämuodollisiin suhteisiin lisää myös pysyvyyttä. Koska vaikutteet eivät leviä päätöksillä vaan kulttuurillisten vaikutteiden (meemien) kautta, ne kiertävät ikuista ympyrää. Kulttuuria ylläpitävät meemit affirmoivat siihen kuuluvien kokemuksen siitä että ollaan oikealla tiellä, viestit jotka eivät affirmoi kokemusta joutuvat epäsuosioon.

Saksalaisessa kulttuurissa ei pelätä kritiikkiä , mutta lopulta mikään kritiikki liikkeen sisällä ei muuta mitään. Lisäksi aktivistien suuri vaihtuvuus lisää muuttumattomuutta. Vaihtuvuus johtuu mellakoinnin ja muun laittoman toiminnan henkisestä kuluttavuudesta. Toimijat palavat loppuun vaikka eivät jäisi kiinni. Valtaenemmistö ei pysy kuvioissa paria vuotta enempää, eikä sinä aikana ihminen vielä ehdi kehittyä. Kun on aika laittaa viestikapulaa eteenpäin seuraaville aktivisteille, kapula ei ole ehtinyt muuttumaan mitenkään.

Tämä konservatiivisuus määrittelee autonomiliikkeen mahdollisuuden rajat. Saksan autonomiliike ei tule katoamaan ennen kuin tuotantojärjestelmä ja yhteiskunta muuttuvat perustavanlaatuisesti, mutta se ei myöskään tule koskaan moninkertaistumaan siitä mitä se oli liikkeen syntyhetkellä vuonna 1977. Kaikki sen tulevat voitot tulevat olemaan menneiden voittojen toisintoja. Näitä voittoja ovat olleet täysin symbolisten saavutusten lisäksi vaikkapa joidenkin rakennushankkeiden kaatuminen tai vallattujen talojen puolustaminen. Symbolisen voiton toisinto olivat myös Hampurin G20-mellakat.

Antti Rautiainen

Kirjallisuutta

Saksan autonomiliikkeestä on aina ollut vain vähän kirjallisuutta, ja erityisen vähän sitä on ollut englanniksi. Saksan liikkeestä oli kauan englanniksi saatavissa vain kaksi kirjaa, Geronimo-nimimerkin kirjoittama vuonna 1990 ensimmäistä kertaa ilmestynyt Fire and Flames, ja George Katsiaficasin vuonna 1997 ilmestynyt The Subversion of Politics: European Autonomous Social Movements and the Decolonization of Everyday Life. Molemmat kirjat löytyvät netistä ilmaiseksi. Tämä kirjoitus perustuu lähinnä näihin kirjoihin, ja omiin keskusteluihin saksalaisten ja Saksan liikettä ymmärtävien kanssa. Geronimo on julkaissut kirjalleen kaksi jatko-osaa Saksassa, lisäksi autonomeista on julkaistu 90-luvulta alkaen useampia kirjoja saksaksi jotka on listattu Geronimon kirjan uusimmassa laitoksessa, mutta mitään näitä ei ole käännetty englanniksi.

 

]]>
4 http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240530-saksalainen-liike#comments Anarkismi Autonomit Hampurin mellakat Saksa Tuotantosuhteet Wed, 26 Jul 2017 17:57:45 +0000 Antti Rautiainen http://anttirautiainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240530-saksalainen-liike
Hampurin G20 -kokouksen poliittisista johtopäätöksistä http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240452-hampurin-g20-kokouksen-poliittisista-johtopaatoksista <p>M​itä Hampurin G20:stä jäi käteen, vai jäikö mitään?</p> <p>Siitähän piti tulla Merkelin liittopäivävaalikampanjan näyttävä avaus ja Hampurin metropoli-mainos, mutta nämä systeemiset tavoitteet menivät rähinöinnin vuoksi &quot; ketuille&quot;.</p> <p>Lainaan tähän nyt jossain määrin kyseenalaisen pitkästi erästä jälkiartikkelia. Sen on kirjoittanut Berliinissä asuva toimittaja Pertti Rönkkö, YLEnkin kanavilta tuttu. Rönkkö kirjoittaa:</p> <p>&quot;Osansa saivat myös sivulliset &quot;kaupunkisissien&quot; tuikatessa tuleen heidän autojaan pitkään treenatulla taktiikalla: ensimmäinen lyö ikkunan säpäleiksi, toinen kastelee bensalla, kolmas sytyttää.</p> <p>Vasemmistopuolue Linke ja vihreät syyttävät tilanteen eskaloitumisesta poliisia, muut puolueet puolestaan niitä äärivasemmistolaisen väkivallan vähättelystä ja tukemisesta.</p> <p>Kritiikin kohteeksi on joutunut myös demarien liittokanslerikandidaatti Martin Schultz hänen yhdyttyään Linken pääehdokkaan Sahra Wagenknechtin näkemykseen, että väkivaltaan syyllistyneet eivät ole oikeita vasemmistolaisia vaan terroristeja.</p> <p>Selitys kuulostaa yhtä epäortodoksiselta kuin islamoppineiden vakuuttelut, ettei islamisteilla ole mitään tekemistä islamin kanssa.</p> <p>Äärivasemmistolaiset eivät hyväksy aatteensa aitouden epäilyä vaan pitävät kiinni tavoitteestaan luoda kapitalismista ja valtiosta vapautettu rajaton maailma, jossa kaikki kuuluu kaikille.&quot;</p> <p>Näin Hampurin G20 -session summaa toimittaja Pertti Rönkkö.</p> <p>​*</p> <p>Minä uskon, että hän on pystynyt tiivistämään ison kuvan olennaisella tavalla.</p> <p>G20 -kokouksen olennainen vastustus ja kritiikki tuli epäilemättä niiltä asiallisesti ja argumentoiden suurkapitalismia vastustaneilta sadoiltatuhansilta, joiden viesti tuppasi hukkumaan radikaalien sytyttämien lieskojen ja mustan savun alle.</p> <p>On väärin, jos heidän viestinsä jää rätinän ja karjahtelun alle. Mutta - tämä kaikki on omaa pohdiskeluani - yhtä väärin ja virheellistä on deletoida isosta kuvasta tämä nihilistinen terrori, ja sen tavoitteet.</p> <p>Saksalaiset ja muualta Euroopasta matkustaneet tuhannet militantit äärivasemmistolaiset edustavat tuhoa ja sekasortoa;</p> <p>mutta monin verroin vaarallisempana näyttäytyy eurooppalaisten tavallisten ihmisten elämän ja rauhan kannalta se outo, laaja ja vallitsevanoloinen sympatia - tai suoranainen aktiivinen tuki - jota tämä &quot;purppuranpunainen anarkia&quot; näyttää nauttivan. Niin Saksassa, kuin Euroopassa, - ja myös Suomessa!</p> <p>*</p> <p>&quot;Saksalainen politiikka joutuu ottamaan kantaa siihen, mitä eroa on äärioikeistolaisella ja äärivasemmistolaisella väkivallalla. Onko toinen hyväksyttävämpää kuin toinen, vai onko kaikki äärimmäisyydet ja väkivalta tuomittava samalla mitalla.&quot; kysyy toimittaja Pertti Rönkkö artikkelinsa päätteeksi.</p> <p>Aivan saman kysymyksen edessä olemme täällä Suomessa.​</p> <p>&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> M​itä Hampurin G20:stä jäi käteen, vai jäikö mitään?

Siitähän piti tulla Merkelin liittopäivävaalikampanjan näyttävä avaus ja Hampurin metropoli-mainos, mutta nämä systeemiset tavoitteet menivät rähinöinnin vuoksi " ketuille".

Lainaan tähän nyt jossain määrin kyseenalaisen pitkästi erästä jälkiartikkelia. Sen on kirjoittanut Berliinissä asuva toimittaja Pertti Rönkkö, YLEnkin kanavilta tuttu. Rönkkö kirjoittaa:

"Osansa saivat myös sivulliset "kaupunkisissien" tuikatessa tuleen heidän autojaan pitkään treenatulla taktiikalla: ensimmäinen lyö ikkunan säpäleiksi, toinen kastelee bensalla, kolmas sytyttää.

Vasemmistopuolue Linke ja vihreät syyttävät tilanteen eskaloitumisesta poliisia, muut puolueet puolestaan niitä äärivasemmistolaisen väkivallan vähättelystä ja tukemisesta.

Kritiikin kohteeksi on joutunut myös demarien liittokanslerikandidaatti Martin Schultz hänen yhdyttyään Linken pääehdokkaan Sahra Wagenknechtin näkemykseen, että väkivaltaan syyllistyneet eivät ole oikeita vasemmistolaisia vaan terroristeja.

Selitys kuulostaa yhtä epäortodoksiselta kuin islamoppineiden vakuuttelut, ettei islamisteilla ole mitään tekemistä islamin kanssa.

Äärivasemmistolaiset eivät hyväksy aatteensa aitouden epäilyä vaan pitävät kiinni tavoitteestaan luoda kapitalismista ja valtiosta vapautettu rajaton maailma, jossa kaikki kuuluu kaikille."

Näin Hampurin G20 -session summaa toimittaja Pertti Rönkkö.

​*

Minä uskon, että hän on pystynyt tiivistämään ison kuvan olennaisella tavalla.

G20 -kokouksen olennainen vastustus ja kritiikki tuli epäilemättä niiltä asiallisesti ja argumentoiden suurkapitalismia vastustaneilta sadoiltatuhansilta, joiden viesti tuppasi hukkumaan radikaalien sytyttämien lieskojen ja mustan savun alle.

On väärin, jos heidän viestinsä jää rätinän ja karjahtelun alle. Mutta - tämä kaikki on omaa pohdiskeluani - yhtä väärin ja virheellistä on deletoida isosta kuvasta tämä nihilistinen terrori, ja sen tavoitteet.

Saksalaiset ja muualta Euroopasta matkustaneet tuhannet militantit äärivasemmistolaiset edustavat tuhoa ja sekasortoa;

mutta monin verroin vaarallisempana näyttäytyy eurooppalaisten tavallisten ihmisten elämän ja rauhan kannalta se outo, laaja ja vallitsevanoloinen sympatia - tai suoranainen aktiivinen tuki - jota tämä "purppuranpunainen anarkia" näyttää nauttivan. Niin Saksassa, kuin Euroopassa, - ja myös Suomessa!

*

"Saksalainen politiikka joutuu ottamaan kantaa siihen, mitä eroa on äärioikeistolaisella ja äärivasemmistolaisella väkivallalla. Onko toinen hyväksyttävämpää kuin toinen, vai onko kaikki äärimmäisyydet ja väkivalta tuomittava samalla mitalla." kysyy toimittaja Pertti Rönkkö artikkelinsa päätteeksi.

Aivan saman kysymyksen edessä olemme täällä Suomessa.​

 

 

]]>
3 http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240452-hampurin-g20-kokouksen-poliittisista-johtopaatoksista#comments Anarkismi Hampurin G20 -kokous Kapitalismikritiikki Mon, 24 Jul 2017 09:34:08 +0000 Veikko Huuska http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240452-hampurin-g20-kokouksen-poliittisista-johtopaatoksista
Niskoittelusta poliisia vastaan on säädetty rikoslaissa http://sannaantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235166-niskoittelusta-poliisia-vastaan-on-saadetty-rikoslaissa <p>Kulunut viikko on ollut jokseenkin kaoottinen. Vihervasemmistolaisten masinoimia välikohtauksia on nähty suuressa mittakaavassa ainakin sisäministeriöllä, Helsinki- Vantaa lentoasemalla ja Pasilan poliisitalon edustalla.</p><p>Sisäministeriöllä kahdenkymmenen mielenosoittajan joukko <a href="http://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/poliisi-noin-20-mielenosoittajaa-yritti-tunkeutua-sisaministerion-rakennukseen-helsingissa/6376824">käveli ministeriöön sisälle &rdquo;keskustelemaan&rdquo;</a>. Ennen tätä sisäministeriölle<a href="http://www.aamulehti.fi/kotimaa/sisaministerion-nerg-vaara-tieto-palautuslennosta-lahti-liikkeelle-organisoidusti-ja-voimakkaasti-24391244/"> masinoitiin organisoidusti ennennäkemätön sähköpostitulva.</a> Halu keskustella vai halu haitata ministeriön toimintaa?</p><p><a href="https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/217913-poliisiylijohtaja-ylella-mielenilmauksissa-aarimmaisia-riskeja-jos-kone-tulee#.WOURyXKD03V.facebook">Helsinki-Vantaan mielenosoituksessa</a> osa ihmisistä yritti kiivetä aidan yli varsinaiselle lentokenttäalueelle. Pahimmillaan tällainen toiminta on hengenvaarallista. Helsinki-Vantaalla mukana mielenilmauksessa oli vihervasemmistolaisia oppositiopoliitikkoja. Sosiaalisessa mediassa mielenilmausta etukäteen mainosti ainakin Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, joka valehteli koneessa olevan naisia ja lapsia. Myöhemmin hän <a href="http://www.is.fi/kotimaa/art-2000005155345.html">pyytelikin asiaa anteeksi. </a>Luultavasti tajusi itsekin kömmähdyksensä olleen suuri mahalasku. Herra Niinistö, saitte sitten ihmiset riehumaan valheiden takia. Miten meni noin omasta mielestä? Myöhemmin (jälleen kerran vihreä) Oznan Yanar <a href="https://twitter.com/yanarozan/status/848998222584565761">penäsi twitterissä,</a> ketkä tankkasivat Kabulin menevän lentokoneen. Tiedustelin häneltä twitterissä, mitä hän sillä tiedolla olisi tehnyt ja että voiko tämän olettaa olevan jonkinlainen uhkaus. Vastausta ei kuulunut.</p><p>Noin viikko ennen tätä kaikkea, (edelleen vihreä) kansanedustaja <a href="http://www.verkkouutiset.fi/kotimaa/touko%20aalto%202laki-63830">Touko Aalto lämmitteli yleisöä </a>kertomalla kansalaistottelemattomuuden olevan lähimmäisen rakkautta. Pasilan poliisitalon edestä olleesta mielenosoituksesta on levinnyt sosiaalisessa mediassa videoita ja kuvia, joista voi huomata tunnelman olevan kaikkea muuta kuin rakastava.</p><p>Kevättä rinnassa, käy sanonta. Kun rasittava ja stressaava vaalityö yhdistetään kevääseen käy joidenkin kohdalla kuten yllä. Mutta ei tämä tilanne korjaannu vanhoilla kansansanonnoilla. Nimittäin poliisia vastaan niskoittelusta ja haitanteosta virkamiehelle on säädetty<a href="http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001#L16"> rikoslaissa</a>. Se, että asetutaan hälytysajolle lähtevien poliisiajoneuvojen eteen eikä totella määräyksiä, ei ole mikään kiva kevätpiknikki. Haitanteosta voi saada rikoslain mukaan sakkorangaistuksen ja niskoittelusta pahimmillaan kolme kuukautta vankeutta. Se, että lainsäätäjät kannustavat ja yllyttävät ihmisiä anarkiaan, ei ole mikään kevätrieha. Nyt kannattaisi arvon vihervasemmistolaisten ja oppositiopoliitikkojen vetäistä henkeä ja katsoa peiliin ja laittaa se kuuluisa #Peli Poikki!</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kulunut viikko on ollut jokseenkin kaoottinen. Vihervasemmistolaisten masinoimia välikohtauksia on nähty suuressa mittakaavassa ainakin sisäministeriöllä, Helsinki- Vantaa lentoasemalla ja Pasilan poliisitalon edustalla.

Sisäministeriöllä kahdenkymmenen mielenosoittajan joukko käveli ministeriöön sisälle ”keskustelemaan”. Ennen tätä sisäministeriölle masinoitiin organisoidusti ennennäkemätön sähköpostitulva. Halu keskustella vai halu haitata ministeriön toimintaa?

Helsinki-Vantaan mielenosoituksessa osa ihmisistä yritti kiivetä aidan yli varsinaiselle lentokenttäalueelle. Pahimmillaan tällainen toiminta on hengenvaarallista. Helsinki-Vantaalla mukana mielenilmauksessa oli vihervasemmistolaisia oppositiopoliitikkoja. Sosiaalisessa mediassa mielenilmausta etukäteen mainosti ainakin Vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö, joka valehteli koneessa olevan naisia ja lapsia. Myöhemmin hän pyytelikin asiaa anteeksi. Luultavasti tajusi itsekin kömmähdyksensä olleen suuri mahalasku. Herra Niinistö, saitte sitten ihmiset riehumaan valheiden takia. Miten meni noin omasta mielestä? Myöhemmin (jälleen kerran vihreä) Oznan Yanar penäsi twitterissä, ketkä tankkasivat Kabulin menevän lentokoneen. Tiedustelin häneltä twitterissä, mitä hän sillä tiedolla olisi tehnyt ja että voiko tämän olettaa olevan jonkinlainen uhkaus. Vastausta ei kuulunut.

Noin viikko ennen tätä kaikkea, (edelleen vihreä) kansanedustaja Touko Aalto lämmitteli yleisöä kertomalla kansalaistottelemattomuuden olevan lähimmäisen rakkautta. Pasilan poliisitalon edestä olleesta mielenosoituksesta on levinnyt sosiaalisessa mediassa videoita ja kuvia, joista voi huomata tunnelman olevan kaikkea muuta kuin rakastava.

Kevättä rinnassa, käy sanonta. Kun rasittava ja stressaava vaalityö yhdistetään kevääseen käy joidenkin kohdalla kuten yllä. Mutta ei tämä tilanne korjaannu vanhoilla kansansanonnoilla. Nimittäin poliisia vastaan niskoittelusta ja haitanteosta virkamiehelle on säädetty rikoslaissa. Se, että asetutaan hälytysajolle lähtevien poliisiajoneuvojen eteen eikä totella määräyksiä, ei ole mikään kiva kevätpiknikki. Haitanteosta voi saada rikoslain mukaan sakkorangaistuksen ja niskoittelusta pahimmillaan kolme kuukautta vankeutta. Se, että lainsäätäjät kannustavat ja yllyttävät ihmisiä anarkiaan, ei ole mikään kevätrieha. Nyt kannattaisi arvon vihervasemmistolaisten ja oppositiopoliitikkojen vetäistä henkeä ja katsoa peiliin ja laittaa se kuuluisa #Peli Poikki!

]]>
36 http://sannaantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235166-niskoittelusta-poliisia-vastaan-on-saadetty-rikoslaissa#comments Anarkismi Mielenosoitukset Suomen poliisi Ville Niinistö Thu, 06 Apr 2017 12:35:45 +0000 Sanna Antikainen http://sannaantikainen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/235166-niskoittelusta-poliisia-vastaan-on-saadetty-rikoslaissa